5.5.10

Kunniasta, osa 2

The paradox that honor is at the same time a matter of moral conscience and a sentiment on the one hand, and on the other, a fact of repute and precedence, whether attained by virtue of birth, power, wealth, sanctity, prestige, guile, force, or simony (or, to take antoher paradox, that those whose honor is greatest feel least obliged to defend it), implied that honor could not merely be reduced and treated as an epiphenomenon of some other factor, but obeyed a logic of its own which could dispel paradoxes.

Kirjoitin vastikään kunniasta ja nyt kirjoitan siitä lisää. Olen nimittäin keskustellut aiheesta useammankin ihmisen kanssa ja heidän kommenttinsa ovat avanneet asiasta uusia puolia. Sitaatti on J. G. Peristianyn ja Julian Pitt-Riversin esipuheesta heidän toimittamassaan kirjassa Honor and Grace in Anthropology, jota aloin juuri lukea.

Istuin viime viikolla Tommin kanssa Fazerin kahvilassa syömässä jäätelöä ja puhumassa kunniasta. Tommi ilmaisi tyytymättömyytensä siihen aiemman kirjoitukseni kommenteissakin mainittuun huomautukseen, ettei kunniamurhia pitäisi kutsua kunniamurhiksi vaan häpeämurhiksi. Jos hyväksymme Bergerin jo aiemmassakin kirjoituksessani siteeraamani näkemyksen, jonka mukaan [t]he concept of honor implies that identity is essentially, or at least importantly, linked to institutional roles, sana "kunniamurha" on erinomaisen osuva. Jos yksilön identiteetti on olennaisesti sidoksissa institutionaalisiin rooleihin, niin on ymmärrettävää, että nämä roolit tulee otettua vakavasti. Roolissa epäonnistuminen merkitsee pahaa identiteettikriisiä. Epäonnistua voi ilman, että tekisi itse aktiivisesti mitään, sillä institutionaaliset roolit ovat usein yhteisöllisiä asioita: voi päätyä esimerkiksi epäonnistumaan isänä koska tytär tekee jotain häpeällistä. Tästä voidaan päätyä aina murhiin asti: oma (ja muiden perheenjäsenten) kunnia ja identiteetti pelastuu kun häpeän tuonut tapetaan. Tommi oli sitä mieltä, että "kunniamurha" on täysin oikea sana ja meidän vain pitäisi suhtautua koko kunnian käsitteeseen torjuvasti.

Kunniasta kuitenkin halutaan puhua positiivisessa valossa. Esimerkiksi haluttomuus puhua kunniamurhista on selvä merkki kunnian arvonpalautuksesta: sana "kunnia" halutaan varata positiiviseen käyttöön. Päädyin jatkamaan pohdintaa Kaskasteen ja lemmikkini kanssa. Bergerhän ennakoi esseensä lopussa kunnian käsitteen paluuta; väitin aiemmassa kirjoituksessani, että se on palannut entisellään, mutta nyt en ole asiasta niin varma. Pikemminkin keskustelussamme alkoi hahmottua erilaisia kunnian kevytversioita.

Kaskaste kirjoitti siitä, miten hänen kunniaansa ehkä voisi loukata. Kuulosti tutulta; minäkin voisin tuntea melko karmivaa kauhua ja kokea kunniani tahriintuneen jos joku onnistuisi kaappaamaan verkkoidentiteettini ja kirjoittelisi sitten nimissäni juuri niin ovelasti, että "juuri ne uhrin näkökulmasta aidosti vertaiset, siis ne joiden silmissä uhri kipeimmin toivoo voivansa tulla kunnioitetuksi, alkaisivat pitää tätä vähän tyylittömänä tai mauttomana tai epäillä, onko tämän tilanne- ja suhteellisuudentaju sittenkään aivan kunnossa." Hahmotan asian niin, että tässä Bergerin määritelmästä on riisuttu institutionaalisuus. Identiteetin kiinteä suhde rooliin otetaan edelleen vakavasti, mutta roolista on tullut itse muovattava asia, oikeastaan siitä on tullut tyyli. Oman tyylin säilyttäminen ja hallitseminen on kunnia-asia. Tällaisen kunnian käsitteen lähikäsite on turhamaisuus.

Bergerin määritelmästä voi riisua muutakin kuin institutionaalisuuden. Toinen tapa keventää kunnian käsitettä on höllentää institutionaalisen roolin ja identiteetin välistä kytköstä ja tehdä rooleista vapaasti valittavia ja osa-aikaisia. Lemmikkini puhui kunnian merkityksestä työssä: ammattilaisen kunnia vaatii tekemään työn hyvin. Ammattikunnian lisäksi voisi ajatella esimerkiksi harrastajan kunniaa. Vaikkapa roolipeliä verkossa pelaava ihminen saattaa rakentaa itselleen tietynlaisen pelaajaroolin, jonka kunniasta hän pitää visusti huolen. Tällaiset roolit eivät kuitenkaan määrittele yksilön identiteettiä sillä tavalla kuin Bergerin määritelmässä. Kun työpäivä on ohi tai tietokone suljetaan, rooli pannaan naulaan odottamaan seuraavaa käyttökertaa, jota ei edes välttämättä koskaan tule, sillä tällaisista rooleista voi halutessaan luopua ja valita tilalle jotain muuta. Tämän kunnian käsitteen lähikäsite on ylpeys.

Lemmikkini huomautti myös, että jos Bergerin kuvauksesta riisutaan sekä institutionaalisuus että roolin ja identiteetin välinen kiinteä kytkös, päädytään puhumaan henkilökohtaisesta brändistä ja sen suojelusta. Brändi muistuttaa tyyliä siinä mielessä, että se muovataan (tietysti tarjolla olevista elementeistä, mutta silti) itse, eli se ei saa näyttää valmiilta roolilta (sen sijaan vaikkapa ammattiylpeä puuseppä saa vapaasti toteuttaa stereotyyppiä). Toisaalta brändi muistuttaa myös roolishoppailua, sillä brändi voidaan ripustaa naulaan kun siltä tuntuu, eikä identiteetti siitä miksikään muutu. Luin vastikään kahden muotibloggaajan häpeäntunteista kun he olivat mokanneet menemällä taidennäyttelyn avajaisiin alipukeutuneina. Kärsiköhän tuossa henkilökohtainen, kiinteästi identiteettiin kytkeytyvä tyyli, vai kolhiutuiko muotibloggaajan kunnia ammattikunnian tapaan, vai pitäisikö sanoa, että brändiin tuli naarmu?

Ainakin alipukeutuminen tuotti häpeää: "Harvoin on oikeasti hävettänyt yhtä paljon kuin eilen ollessani pukeutuneena valkoisena loistavaan kirpparineuleeseen sekä farkkuleggingseihin, kun vieressä parveili seurapiirien kermaa cocktail-mekoissaan ja korkokengissään." Kunniasta sen sijaan ei puhuttu, eikä kumpikaan bloggaajista selvästikään hävennyt toista, ainoastaan itseään. Voikin sanoa, että kaikki modernisti kevennetyt häpeän ja sen lähikäsitteen kunnian lajit tapaavat keskittyä yksilöön. Bergerin kuvaama kunnia sen sijaan liittää ihmiset yhteen kunnian sitein: häpäisemällä itsensä yksilö vahingoittaa myös läheistensä kunniaa. Jonkinlaisena kunnian lajin lakmuspaperina voisikin pitää sitä, voiko yhden häpeä olla myös toisen häpeä. Kun aiemmassa kirjoituksessani sanoin, että moderninjälkeinenkin kunnia-ajattelu sisältää vaatimuksia toisia kohtaan, koetin tietysti keksiä esimerkkejä, mutta ainoat mieleentulevat liittyivät kaiken maailman moottoripyöräjengeihin tai äärioikeistolaisiin liikkeisiin. Olinkin ehkä väärässä, sillä moisia on sentään syytä pitää marginaali-ilmiöinä.

Toisaalta parisuhteen ja perheen sisältä toisiin ulottuva kunnia-ajattelu ei ole kadonnut. En nyt löydä kyseistä kirjoitusta, mutta muistelen joskus lukeneeni Kasasta (voi, miksei tuo blogeista parhain päivity?) mieleenjääneen sivuhuomautuksen, että kun huomaat häpeäväsi kumppaniasi toisten edessä, on syytä tajuta suhteen voivan toivottoman huonosti. Olen pari kertaa ollut tällaisen häpeän lähteenä (ja aivan, eihän se suhde kestänyt), mikä oli erittäin mielenkiintoista. Olin nimittäin jo lukenut tuon huomautuksen ja se oli jäänyt mieleen, joten mietin sitä hiljaa itsekseni samalla kun kuuntelin saarnaa siitä, kuinka olin häpäissyt seuralaiseni käyttäytymällä huonosti. Muutamaan otteeseen minut pantiin vaivihkaa vastuuseen seuralaiseni tyylin säilyttämisestä, mihin pystyn kyllä turhamaisena ihmisenä samastumaan. Joskus oli kuitenkin kyse vähän lähempänä vanhoja kunniakäsityksiä olevasta ajattelusta ja silloin saarna esitettiin aivan suoraan: en rikkonut seuralaiseni tyyliä vaan tiettyjä naiselliseen rooliin kuuluvia käytösnormeja vastaan, mikä ymmärrettiin häpeälliseksi, ja häpeä ulottui seuralaiseenikin (tai itse asiassa vain häneen, sillä itse en lainkaan ymmärtänyt hävetä). Tämä on luultavasti omakohtaisin kokemukseni Bergerin kuvauksen kaltaisesta kunnia-ajattelusta. Paha kyllä en muista mainittiinkö sanaa "kunnia" lainkaan.

Tunnisteet: , , , , , , , , , ,

20 Comments:

Blogger Mikko said...

Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

5.5.10  
Blogger Tommi Uschanov said...

1) Tuo mainitsemasi on vain toinen kahdesta syystä, miksi kannatan käsitettä kunniamurha. Toisen on pukenut sanoiksi Marko Hamilo taannoisessa bloggauksessaan, ja olen törmännyt samaan ajatukseen useita kertoja myös eri ihmisten kanssa tästä teemasta käymissäni suullisissa keskusteluissa.

2) Nuo kaksi kunniakäsitystä, joiden lähikäsitteiksi mainitset ylpeyden ja turhamaisuuden, menevät minusta sen alle, joka Bergerin omassa jaottelussa on kunnian vastakohta. Hänhän kirjoittaa jotenkin niin, että ennen identiteetti - "todellinen" ihminen - syntyi siitä virka-asusta tai roolinaamiosta, jonka alla ihminen esiintyi julkisesti, mutta että nykyään ihminen on "todellinen" päinvastoin parhaiten juuri yksityisyydessään, sängyssä lakanoiden välissä. Ja jos joku tekisi jotain vakiintuneen blogikommentoija-, MMORPG- tms. roolinsa kannalta epäkorrektia, se tuntuisi paljastavan jotain epämiellyttävää nimenomaan hänen yksityisyydestään - paljastavan, että yksityinen minä on toisenlainen kuin on luultu. Ja tämä olisi vakava asia juuri siksi, että yksityinen minä todella on nykyään julkiseen verrattuna ensisijainen. On kuin tulisi julki, että se Bergerin vertauksen mies tekee siellä sängyssä jotain kinkyä.

3) Alipukeutumisesimerkki toi mieleeni kiintoisan ilmiön, joka on itsessään eräs merkki siitä vanhan kunniakäsityksen rappeutumisesta ja tapakulttuurin vapaamielistymisestä, jota Bergerin teksti ylistää. Nykyään on nimittäin mahdollista saada tietyntyyppistä kulttuuripääomaa nimenomaan siitä, että ei noudata sosiaalisia säännöstöjä eikä häpeä sitä. Joskus opiskeluaikanani kävin silloisella työpaikallani purkamassa talkootyönä erään huoneen laastisia sisäseiniä hakuin ja lapioin - työasuna puku, kravatti ja kauluspaita. Yksinkertaisesti siksi, että minusta nyt sattui tuntumaan siltä. Sitä pidettiin rohkeana, riemastuttavana jne. vetona, vaikka olin itse täysin ihmeissäni, miksi; en kokenut asettavani kunniaani (jne.) alttiiksi millekään, koska olen omissa silmissäni tyypillinen kunnian painolastista vapautunut bergeriläinen modernisti. Herätin siis kanssaihmisissäni myönteisen reaktion, koska minun miellettiin vaarantavan kunniani, jota kunniaa minulla omasta mielestäni ei edes ollut ja joka minun oli itse asiassa mahdollista "vaarantaa" juuri tämän ansiosta.

Ja on kuin koko se intersubjektiivinen "kunnian siteiden" ilmiö, josta puhut, olisi subvertoitunut samalla. Osa saamastani kulttuuripääomasta tuli siitä, että annoin toiminnallani kollegoille mahdollisuuden todistaa itselleen ja toisilleen, että myös he ovat bergeriläisiä modernisteja, mikä tarkoittaa, etten nostanut heidän silmissään pelkästään statustani vaan samalla myös heidän omaa statustaan.

Tämä on ilmiö, joka on mahdollistunut vasta, kun on edetty jo hyvin kauas kunniamurhia ja muita vastaavia kunnia-asioita sisältävästä esimodernista kulttuurista. Mutta paradoksaalisesti se on samalla kai myös eräs osoitus siitä, kuinka sitä kunniaa kuitenkin aina vain jää pieninä pitoisuuksina jonnekin - vielä kauan sen jälkeen, kun varsinainen kunniakulttuuri on kuollut. Sitä leyhähtää ilmoille jostain niin kuin tupakansavua paidan taskusta kotona ravintolaillan jälkeen.

5.5.10  
Blogger Matti said...

Iltapäivälehtien otsikoista olen käsittänyt, että Suomen brändille voi tehdä haittaa (Greenpeace, Sofi Oksanen jne.) tavalla joka on lähellä kunnian loukkausta. Tässä on tietenkin epäselvää kehen henkilöön loukkaus erityisesti kohdistuu.

6.5.10  
Blogger Eufemia said...

Tommi, olen vähän eri mieltä siitä, että noissa kuvailemissani "kevytkunnioissa" olisi kyse siitä kunnian vastakohdasta, josta Berger puhuu. Hänhän aloittaa puhumalla ihmisen luovuttamattomasta arvokkuudesta ja jatkaa sitten ajatukseen rooleista pakkopaitoina, joiden alta autenttinen ihminen on vapautettava esiin. Turhamaisessa tyylin varjelussa ei ole kyse kummastakaan, ei liioin ammattiylpeydessä.

Ensinnäkin kummassakin on jotain, joka voi hajota. Bergerin käsittelemä arvokkuus taas on luovuttamaton osa kaikkea ihmisyyttä, eli sitä ei voi menettää vaikka joutuisi kuinka nolatuksi tai mokaisi kuinka typerästi.

Sekä tyyli että ammattirooli ovat myöskin eri asia kuin se autenttinen, kaikkien roolien alta paljastettu ihminen, jollaisen olettaminen ja vapauttaminen oli ehkä 70-luvulla kovempi sana kuin nykyään. Ne eivät kuitenkaan ole myöskään pakkopaitoja. Pikemminkin sekä tyyli että ammattirooli ovat huolella rakennettuja asioita, joita ei yleensä ymmärretä kahlitseviksi, mutta joita täytyy kuitenkin varjella, koska ne voivat mennä rikki. "Todelliseen" ihmiseen tai minään ne kuitenkin suhteutuvat eri tavoin.

Tyyli (toisin kuin brändi) esitetään todellisen minän kanssa yhteneväksi, mutta tuo todellinen minä on ehkä muuttunut "autenttisesta" ja "vapautettavasta" ainakin jossain määrin yksilön itsensä muovattavaksi ja vaihtelevaksi. Tässä on kuitenkin mahdollista että käy kuten kuvaat: tyylirikko paljastaa eron todellisen minän ja tyylin välillä, jolloin tyyli näyttäytyy heti valheellisena.

Ammattiroolin yhteys "todelliseen" ihmiseen sen sijaan on hyvin löyhä. Ammattikunnian voi säilyttää vaikka kaikki tietäisivät, että on yksityisesti kamala kusipää tai juoppo, joka hoitaa asialliset hommat ja muuten on kuin Ellun kanat.

Mainitsemasi purkuhomma puvussa toi mieleen sitaatin, jolla aloitin kirjoitukseni: or, to take antoher paradox, that those whose honor is greatest feel least obliged to defend it. Yllättäen käykin niin, että Bergeriläinen modernisti, jolla ei ole kunniaa vaarannettavana, näyttäytyykin sinä, jonka kunnia on suurin, koska hän uskaltaa vaarantaa sen.

Matti, kiitos huomiosta, se on hurmaava. Kun Bergeriläisestä, "vanhasta" kunnian käsitteestä riisutaan kaikki mitä voidaan ja saadaan aikaan naurettavan kevyt ja irtonainen brändi, jota ei edes kiinnitetä ihmisyksilöön vaan asiaan nimeltä Suomi, vähän kuin ei olisikaan tullut takki eikä liivi mutta ehkä nenäliina, niin sitten humpsahdetaankin äkkiä suonsilmään, jossa brändin naarmuttaminen koetaan kunnianloukkausta muistuttavaksi asiaksi.

Palaan alkuperäiseen ajatukseeni kunnian käsitteen paluusta. Jos Suomen brändiä voi vahingoittaa ja moisesta loukkaannutaan kuin kunnianloukkauksesta, loukkaantujan on kai täytynyt jotenkin sitoa identiteettinsä suomalaisuuteen? Päästäisiinkö tästä taas vähän läemmäksi Bergerin määritelmää: identity is essentially, or at least importantly, linked to institutional roles. Sofi Oksanen maalailee suomalaisen roolista ikävää kuvaa, mikä loukkaa suomalaisiksi identifioituvien kunniaa? No, en tiedä. Kuten Tommi sanoi, "Sitä leyhähtää ilmoille jostain niin kuin tupakansavua paidan taskusta kotona ravintolaillan jälkeen."

6.5.10  
Blogger Tommi Uschanov said...

Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

6.5.10  
Blogger Tommi Uschanov said...

Niin no... en tullut artikuloineeksi tätä tuossa kommentissani näin, mutta minusta ne "kevytkunniat" ovat keventyneitä versioita nimenomaan Bergerin kuvailemasta arvokkuuskäsityksestä, jonka historiallisesti syrjäyttämäksi hän esitti vanhan kunniakäsityksen joutuneen.

Arvokkuuskäsityksen ajatus, että mielivaltaisesti vaihdettavissa olevien pukineiden ja roolien alla on kova ydin, joka on se "aito ihminen" ja sellaisena luovuttamattoman arvokas, on itse jollakin tapaa kuihtunut pois. Mutta se ei ole vienyt mukanaan ajatusta roolien mielivaltaisesta vaihdettavuudesta. Tämä ajatus on jäänyt jäljelle - ja tämä seikka tekee mahdolliseksi sen, että "tyylirikko paljastaa eron todellisen minän ja tyylin välillä, jolloin tyyli näyttäytyy heti valheellisena", kuten itse kirjoitit. Möhläämällä roolinsa riittävän pahasti on mahdollista menettää myös sen alta löytyvän "todellisen minän" arvokkuus, jota vielä Berger piti kaikille luonnostaan kuuluvana ihmisoikeutena. Näin ei ehkä käy kvantitatiivisesti kovin usein, mutta joissakin tapauksissa kyllä.

Ja tämä tuntuisi olevan eräs ehkä tärkeäkin ero Bergerin aikaisen maailman ja meidän maailmamme välillä, mihin suuntaan itsekin vihjailit. Ehkä 70-luku todella oli the Me Decade, mitä nimitystä siitä on usein Yhdysvalloissa käytetty. Ammattiroolit ovat sitten erikseen.

Huomasin tässä, että ihmisarvon ja nöyryytyksen tutkijoilla on oma kansainvälinen verkosto. (Tulee mieleen kaikenlaisia itseensäviittaavia skenaarioita: NÖYRYYTYSTUTKIJA NOLASI ITSENSÄ GAALAILLALLISILLA.) Tuolta sivustolta löytyy norjalaisen Evelin Lindnerin artikkeli, jossa hän esittää varsin mielenkiintoisella tavalla, että nöyryytyksen ja häpeän tunteet ovat nykyisinä globalisoitumisen aikoina tulleet "eniten häiriötä aiheuttavaksi voimaksi maailmassa". Osasyynä tähän on varmasti, että kulttuurit, joissa vanha bergeriläinen kunniakäsitys ei missään vaiheessa ollut kuollut, ovat yhtäkkiä joutuneet vasten tahtoaan läheisiin tekemisiin sellaisten kulttuurien kanssa, jossa se on kuollut, ja tästä on aiheutunut kaikenlaisia kahnauksia; ajatellaan vaikka arabimaailman nöyryytyksen tunteita Yhdysvaltoja kohtaan ja niiden valjastamista poliittiseksi voimaksi.

Lindner esittää kuitenkin, että tulisi löytyä uusia tapoja siirtyä ikään kuin rauhanomaisesti bergeriläisestä kunniamaailmasta bergeriläiseen arvokkuusmaailmaan, jossa sitten toivon mukaan onnistuttaisiin myös pysymään - ja että esimerkiksi tyranniasta demokratiaan tapahtuvien poliittisten siirtymien (à la Etelä-Afrikka) onnistumisen mahdollisuudet riippuvat pitkälti siitä, tapahtuuko kulttuurissa samalla myös jotain tätä Bergerin siirtymää muistuttavaa. Lindnerin sävy on osaksi hiukan kukkahattutätimäinen, mutta luulen, että ainakin itselleni tämä ajatus jää resonoimaan ehkä pitkäksikin aikaa.

6.5.10  
Anonymous Anonyymi said...

OT, joskus täälläkin on kyselty vahvan soisaalisen konstruktivistimin perään. Minusta Juha Himangan artikkeli viemeisimmässä Tieteessä Tapahtuu lehdessä on ainakin sinnepäin, vaikka se yrittää perustellakin näkemyksenä väärin ymmärrätyllä luonnontieteellä, mikä, outoa kyllä, sekin on kyllä tälläisessä argumentaatiossa tyypillistä. On kummallista että suhteellisusteoriasta esittää voimakkaita näkemyksiään henkilö, jolla ilmeisesti on suhtiksen alkeiskurssikin käymättä. Siitä hän saisi tietää, ettei suhteellisuusperiaate koske elliptisiä liikeratoja, kuten maapallon liikettä auringon ympäri, vaan liikettä, jossa kappaleet liikkuvat vakionopeudella toistensa suhteen. Elliptinen tai ympyräliike ei tietenkään ole vakionopeuksista keskipisteen suhteen, koska kiertävän kappaleen nopeusvektori vaihtaa suuntaansa koko ajan, vaikka sen itseisarvo, vauhti, pysyisi samana. Foucault osoitti aikanaan heilurikokeellaan, että maapallo pyörii akselinsa ympäri. Himanka käyttää suhteellisuusteoriaa taikasanana ja väittää, että se jotenkin selittää tämän tosiseikan pois.
Ilmeisesti Himangan ajatukset perustuvat väärinymmärretylle Husserlille. Mitä olen Himangan juttuja lukenut, hän tämän ajattelin kohdalla on saanut tulkinnoissaan vaikutteita Derridalta.
IMHO, Suomalainen filosofia on nykypäivinä liian suurelta osin sitä ihteään. Koulukuntarajoista välittämättä. Ei näiden juttujen jälkeen koko alaa Suomessa voi enää ottaa vakavasti.

8.5.10  
Blogger Eufemia said...

Tommi, vastaan kunhan olen lukenut tuon Lindnerin artikkelin.

Gc, ai, Himanka koettaa edelleen osoittaa, ettemme tiedä pyöriikö maa? Luulin hänen jo vaihtaneen aihetta. Luentonsa 90-luvun lopulla olivat kyllä hauskoja, mutta minun oli silloinkin vaikea ymmärtää miksi hän liitti husserlilaiseen liikkeen käsitteen pohdintaansa tuota suhteellisuusläppää. Eikö olisi yksinkertaisempaa sanoa, ettei avaruudessa ole mitään yksiselitteistä kiintopistettä, jonka suhteen asioiden voisi todeta liikkuvan tai pysyvän paikallaan, kuin koettaa viitata kaiken maailman Macheihin?

En kuitenkaan pidä Himankaa konstruktionistina, vaan pikemminkin jonkinlaisena fenomenologisena skeptikkona, joka koettaa kerta toisensa jälkeen osoittaa, ettemme voi varmasti tietää tietävämme mitään. Konstruktionisti näet ei vetoaisi Machiin, tai edes viittaisi tähän muuta kuin osoittaakseen kuinka tämän tutkimustulokset konstruoitiin tai konstruoituivat.

8.5.10  
Anonymous Anonyymi said...

"Eikö olisi yksinkertaisempaa sanoa, ettei avaruudessa ole mitään yksiselitteistä kiintopistettä, jonka suhteen asioiden voisi todeta liikkuvan tai pysyvän paikallaan, kuin koettaa viitata kaiken maailman Macheihin?"

Tämäkin on itse asiassa fysiikan alaa koskeva väite. Itseasiassa en ole lukenut seuraavaa argumenttia Husserlilta, koska tätäkään fenomenologian alaan kuuluvaa asiaa en ole ehtinyt selvittää ja hankkia tarpeellista kirjallisuutta, mutta ottaen huomioon feneomenologisen ajattelutavan, luulisin kyseessä olevan ainakin osittain ihmisten luonnollisesta tavasta käsittää maa jotenkin staattiseksi referenssipisteeksi jostain "first person" perspektiivistä.

8.5.10  
Blogger Eufemia said...

Kyllä, tuo on fysiikan alaa koskeva väite, mutta pointtini olikin, että Himangan fysiikkapuhe (jos sellaista kerran johonkin tarvitaan) voitaisiin tiivistää tuohon ja keskittyä sitten siihen Husserl-luentaan. Ja juu, suunnilleen noin minäkin olen sen Husserlin liikkumattoman maan käsittänyt: Meidän liikkeen käsitteemme, tai siis se, että kykenemme ajattelemaan asiaa, josta käytämme sanaa "liike", perustuu sille, että olemme ruumiillisia, liikuntakykyisiä olentoja, jotka liikumme maan päällä. Täten maa ei liiku (tai ole paikallaan, sillä paikallaanolo on mhdollista vain sellaiselle, joka voisi myös liikkua) vaan on liikkeen käsitteen ennakkoehto. Husserl-tuntijat tai Himangan luennot paremmin muistavat saavat korjata. (Minulla ei sitten ole mitään mielipidettä mihinkään suuntaan tästä kiistasta, sillä en oikein ymmärrä sitä.)

8.5.10  
Anonymous Anonyymi said...

"Täten maa ei liiku (tai ole paikallaan, sillä paikallaanolo on mhdollista vain sellaiselle, joka voisi myös liikkua) vaan on liikkeen käsitteen ennakkoehto."

Kyseessä lienee sitten kaksi eri liikkeen käistettä, mikä ei ole ollenkaan yllättävää. Husserlhan otti lähtökohdaksi tämän jota sanon first person perspektiiviksi, jonka päälle kaikki muu tieto rakennetaan. Ilmeisesti hän ajatteli, että jonkinlainen välitön liikkeen käsite on perustavampi kuin fysikaalinen abstraktimpi liikkeen käsite. Tätä abstraktimpaa tai objektiivsempaa näkökulmaa voisi mielestäni kutsua lintuperspektiiviksi. Koska fenomenologit ajattelevat että first person perspektiivi on tieto-opillisesti perustavampi, tämä lintuperspektiivi pitäisi siiten rakentaa jotenkin sen päälle. Heidän käsityksensä ankarasta tieteestä on, että kaikki siirtymät, kuten first person perspektiivistä lintuperspektiiviin pitää jollakin lähes matemaattisella tavalla oikeuttaa.
Historiallisesti ilmeisesti esisokraatikot olivat aikanaan enemmän kiinnostuneet havainnosta, kunnes Sokrateen seuraajat kiinnittivät huomionsa oikeastaan vain olioihin. Se otetaanko lähtökohdaksi havainto-tai elämismaailma vai oliot on ilmeisesti se suuri vedenjakaja. Fenomenologian näkökulmasta "hyppy havaintomaailmasta olioihin" ei ollut koskaam tarkalleen filosofisesti oikeutettu.

9.5.10  
Blogger Eufemia said...

Juuri näin, ja Himanka edustaa ankaran tieteen kaipaajien koulua. Toisin sanoen hän on varsin kaukana konstruktionismista. Toisaalta minun on kuitenkin vaikea ymmärtää hänen haluaan vedota Einsteiniin ja Machiin, sillä he ymmärtääkseni kuitenkin perustavat sille, mitä kutsut lintuperspektiiviksi.

9.5.10  
Anonymous Anonyymi said...

"Juuri näin, ja Himanka edustaa ankaran tieteen kaipaajien koulua."

Olisi toivottavaa, että Himanka toteuttaisi näitä ideaalejaan myös käytännössä.

10.5.10  
Blogger Eufemia said...

Kaipa hän parhaansa mukaan koettaakin toteuttaa sen minkä nykyiseltä yliopistopedagogiikkakeskeiseltä uraltaan ehtii. Kuten sanoin, olen käsittänyt hänen keskittyneen viime aikoina aivan muuhun kuin maan liikkumisen tai liikkumattomuuden pohdintaan.

10.5.10  
Anonymous Järven ääni said...

Kunniamurha käsitteessä riepoo se, kun minusta siinä ei ole mistään kunniasta kyse, vaan puhtaasta väkivallasta alistamisen välineenä, mitä sitten pestään puhtaaksi ja kunnialliseksi.

11.5.10  
Anonymous Anonyymi said...

Hyvää keskustelua ja herkullisia lähtökohtia. Kunnia-sanan määrittäminen on mielestäni myös keskeinen juttu, koska kunnian käsite on ambivalentti. Vaikka keskustelu onkin kasvanut pitkälle, lainaan tekstisi alkua:

"Tommi oli sitä mieltä, että "kunniamurha" on täysin oikea sana ja meidän vain pitäisi suhtautua koko kunnian käsitteeseen torjuvasti."

Ottamatta kantaa kunniakäsityksiin eri kulttuureissa laajemmin, on selvää että kunnianhimo on vastenmielinen luonteenpiirre. Se viittaa arvoasetelmaan, jossa subjekti asettaa itsensä muiden yläpuolelle ja oikeuttaa sen.

Toisaalta kunnianhimo esim. rokotteen kehittämisessä tai vaikkapa luonnonsuojelussa tuskin saa keneltäkään tuomiota.

Kunniasta kumpuava kunnioittaminen ei myöskään ole kielteinen asia. Ennemmin kunnioituksen vaatiminen liittyy usein vähemmistöjen keinoihin saada itsensä kuulluksi.

Kari Uotin saatesanat "vailla minkäänlaista kunnioitusta" korkeimmalle oikeudelle on hauska vitsi, koska kunnian vastakohtana on halveksiminen. Jonkunlaista kunniaa on siis rakennattava ihmisyyden sisään, mikäli sitä pyritään selittämään itseisarvoksi.

-aleksis salusjärvi

11.5.10  
Anonymous Järven ääni said...

"Kunniasta kumpuava kunnioittaminen ei myöskään ole kielteinen asia."

En tiedä tarkoititko miten lähelle seuraavaa, mutta sellainen kunnian määritelmä mistä itselle tulee lämpöinen ja pörröinen olo, on että joku omalla toiminallaan, olemuksellaan ja valinnoilla saa toisten spontaania kunnioitusta osakseen, mikä kai siten on jo hyvin lähellä arvostusta.

13.5.10  
Anonymous Anonyymi said...

Toinen OT: Maailman vanhin korppi Jaska

15.5.10  
Anonymous Järven ääni said...

Kunnia tuntuu rönsyävän käsitteenä aika lailla:

http://dictionary.reference.com/browse/honor

17.5.10  
Blogger dudivie said...

hei eufemia, mika oli sen runoilijatyton bloginimi, joka k'vi taalla usein ..muistuttaa jotain kaurahiutalepaketin nimea takaperin ..

1.6.10  

Lähetä kommentti

<< Home