2.3.10

Lojaalisuudesta

Writing about moral philosophy should be a hazardous business, not just for the reasons attendant on writing about any difficult subject, or writing about anything, but for two special reasons. The first is that one is likely to reveal the limitations and inadequacies of one’s own perceptions more directly than in, at least, other parts of philosophy. The second is that one could run the risk, if one were taken seriously, of misleading people about matters of importance. While few writers on the subject have avoided the first hazard, very many have avoided the second, either by making it impossible to take them seriously, or by refusing to write about anything of importance, or both.

Minun on jo parin viikon ajan pitänyt kirjoittaa kunniasta, mutta kirjoitankin nyt lojaalisuudesta, aihe kun on askarruttanut jo hyvän aikaa. Alkuun sopii Bernard Williamsin teoksen Morality, An Introduction to Ethics avaus. Williamsin tyyli on malliesimerkki siitä, mistä minä pidän analyyttisessä filosofiassa: kun kieleen ei käytännössä suhtauduta ajattelua ohjaavana tai rajoittavana tekijänä, vaan sitä vain käytetään ajatusten ilmaisuun, tulokset ovat parhaimmillaan nautinnollisen selkeää luettavaa. Monissa parhaista mannermaisista filosofeista pidänkin tietysti juuri siitä, että he ottavat vakavasti kielen ja ajattelun kytkökset ja koettavat vääntää kieltä ilmaisemaan uudenlaisilla tavoilla. Japanilaisten zen-munkkien tussimaalaus versus kubismi? Williamsin huomautus sopii aloitukseksi siksikin, että ajatukseni lojaalisuudesta ovat henkilökohtaisesti värittyneitä ja rajoittuneita enkä liene vaarassa harhauttaa niillä ketään.

Lojaalisuus on uskollisuuden lähikäsitteitä. Kuitenkin siinä missä uskollisuudesta puhutaan nykyään lähinnä parisuhdekeskusteluissa, lojaalisuus kohdistuu enimmäkseen ystäviin; harvemmin kuulen puhuttavan lojaalisuudesta esimerkiksi työnantajaa, puoluetta tai järjestöä kohtaan. Kuten uskollisuuteenkin, myös lojaalisuuteen liittyy tehdyistä sitoumuksista kiinni pitäminen, kyse on vain erityyppisistä sitoumuksista. Sitoumukset ovat usein sanattomia, ja erityisesti lojaalisuuden kohdalla sitoumuksen olemassaolon saattaa hyvinkin havaita vasta kun se joutuu koeteltavaksi ja henkilö käyttäytyy lojaalisti.

Lojaalisuutta koetellaan kun joutuu päättämään luottaako ystävän tulkintaan, näkökulmaan tai väitteeseen. Jos minun esimerkiksi on ollut kerta toisensa jälkeen vaikea saada ystävääni kiinni, tai jos luvattu vastaus kirjeeseen viipyy viipymistään, ja ystäväni sitten selittää olleensa vain kiireinen, lojaalisuuteni mitataan siinä, uskonko hänen puhuvan totta. Lojaali siis hyväksyy ystävänsä perustelut varsin pitkälle kyseenalaistamatta niitä. Vastaavasti jos ystäväni on riidoissa toisen ystävänsä kanssa, olen lojaali mikäli luotan hänen kuvaukseensä siitä, mistä riidassa on kyse.

Lojaalisuus on eettisesti pulmallista. En pidä sitä yksiselitteisen epäilyttävänä, mutta tarkkuutta vaativana asiana kuitenkin. Minun on vaikea kuvitella ihmistä, joka ei kaipaisi ystäviltään ainakin jonkin verran lojaalisuutta: mikä ystävä se on, joka ei luota sanaani? Toisaalta lojaalisuus voi johtaa harhaan ja olla itsenäisen ajattelun este.

Olen miettinyt tätä silloin tällöin aina siitä pitäen, kun törmäsin jossain harmittomassa verkkokyselyssä kysymykseen olenko lojaali. Tuumasin, että asiaa on tarkasteltava empiirisesti. Mietin siis omaa historiaani ja totesin, että ainakin tähän mennessä olen ollut joitain harvoja ja valittuja ihmisiä kohtaan erittäin lojaali, mutta että lojaalisuuteeni ei kannata luottaa: se saattaa lopulta lakata kertaheitolla. Havainto jäi mietityttämään.

15 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

t'ss' sulle hypertekstiä. miten se toimii ? http://ow.ly/1buJE

2.3.10  
Blogger untaodotellessa said...

Tästä tuli mieleen vanha blogaus jossa oli heitto "Loyalty over truth":

The Last Psychiatrist: How To Destroy A Marriage

Tässä lähtökohta oli perhe, mutta musta pointti on järkevä yleisemminkin. Lojaalisuus on enemmän siinä mitä tekee riippumatta siitä minkä tietää olevan totta. Lojaalisuus henkilöä X kohtaan sitoo suhteessa muuhun maailmaan mutta ei suhteessa henkilöön X.

3.3.10  
Blogger Eufemia said...

Odotinkin kilpailevia lojaalisuuden määritelmähköjä. Oma kuvaukseni oli tietysti hyvin kapea.

Linkittämäsi lojaalisuuskatkelman jälkimmäinen osa oli aika hyvä, tai ainakin se osuu johonkin, jonka tunnistan. Olen aina pitänyt läheisteni yksityisistä asioista juoruilua jotenkin sopimattomana, ja vastaavasti toisten harrastama muiden asioista hölpötys on joissain tapauksissa tuntunut kiusalliselta. Kerran olen jopa kieltäytynyt kuuntelemasta (kielto piti toistaa ennen kuin se meni perille) kun minulle koetettiin juoruta jo kuolleen ihmisen yksityisasioita, jotka oli varmasti alkujaan kerrottu luottamuksellisesti.

Toisaalta tämä sama tabu on joskus johtanut henkisesti raskaisiin ja sulkeutuneisiin tilanteisiin, joissa olisi ehkä ollut hyvä päästä puhumaan jonkun ulkopuolisen kanssa. Ja vielä toisaalta, tuo pidättyväisyys yksityisasioista juoruilun suhteen on kuitenkin se osa lojaalisuutta, josta olen pitänyt kiinni silloinkin, kun kirjoituksessani kuvaamani tiukemmin kahdenvälinen lojaalisuus on lakannut.

3.3.10  
Anonymous Mustikkahillo said...

Ärsytys! Eikös loojaalisuus ole sitä, että ei kaiva toiselle kuoppaa ja että jos toinen johonkin kuoppaan putoaa niin ollaan tarjoamassa auttava käsi ja vedetään ylös.

Ei loojaalisuus voi olla sitä, että uskoo valkoisiin valheisiin tai diipadaapaan ylipäätään.

3.3.10  
Anonymous Anonyymi said...

Jännä tuo kommenttisi että lojaalisuus liitetään nykyään lähinnä ystävyyteen. Mä taas koen sen voimakkaasti työhön ja kollegoihin liittyväksi käsitteeksi. Siitä puhutaan ja sitä koetaan ja sen puutetta samoin. Liittyy jotenkin sitoutumiseen myös, hmmm. En tiedä olisko mun duuni (opettaja) jotenkin sellainen että siinä erityisen paljon korostuu sellainen. Tavallaan tehdään yksin töitä ja saadaan tehdä niinkuin halutaan mutta toisaalta kuitenkin omat tekemiset vaikuttaa muihin... Hanna G

3.3.10  
Blogger Eufemia said...

No niin, vielä lisää lojaalisuuden määritelmiä! Oivaa.

Mustikkahillo, ei lojaalisuus minustakaan ole sitä, että uskoo valkoisiin valheisiin, vaan pikemminkin sitä, että ei ole epäileväinen; ei oleta, että toinen kertoo valheita tai puhuu diipadaapaa. Tuossa on minusta ihan olennainen ero. Tavoittelen näet läheisissä suhteissa sitä, ettei mitään valkoisia valheita ole tarpeen kertoa: haluan mielummin ottaa vastaan ikäviäkin vastauksia kysymyksiini kuin valheita. Ystäväni tietävät tämän. Kun siis en ole epäileväinen, luotan siihen, että ystäväni kunnioittaa toiveitani ja uskoo kykyihini sen verran, ettei ryhdy ainakaan tietoisesti valehtelemaan. Jossain määrin tuo tuntuisi sekoittuvan myös haluun seistä ystävän rinnalla ja haluun uskoa ystävän arvostelukykyyn.

Tämä on kiinnostava keskustelu. Lojaalisuus vaikuttaa vaikeastikuvattavalta. Minusta näet se, ettei kaiva toiselle kuoppaa ja auttaa ylös jos toinen sellaiseen putoaa, on ihan vain ystävyyttä; lojaalisuus on jotain vähän muuta.

Hanna, voi tosiaan olla, että opettajilla lojaalisuus työtovereita kohtaan korostuu - en ihmettelisi lainkaan. Kyllä kollegiaalinen lojaalisuus on kurssissaan myös yliopistolla, vaikka kaikki kilpailevatkin samoista apurahoista, mutta veikkaisin sen merkityksen korostuvan kouluympäristössä.

4.3.10  
Anonymous Mustikkahillo said...

Tämä on kyllä veret seisauttavaa ajatustenvaihtoa ja silmiä avaavaa siinä mielessä, että hämmästyn, miten voidaan käsitteellisesti elää näinkin eri planeetoilla.

Ei asioita voi noin vaan mennä määrittelämään! Ne on mitä ne on, tavallaan.

Jossain tuntuu olevan sekaannus siitä, mitä on ystävyys ja mitä on lojaalisuus noin muunmuassa. Mutta jos tästä on erimielisyys, niin todenäköisesti käsitepaletti on ihan hajallaan muualtakin. Miten keskustelu on edes mahdollista!

Yksi asia tekee vielä mieli sanoa, että on kolmaskin tie. Ei pidä olettaa syyllisyyttä, ei pidä olettaa viattomuutta, vaan...? :) Välillä tulee rehellisesti itselleen todeta, että ei yksinkertaisesti tiedä.

On viisautta tietää ettei tiedä.

Sallin itselleni ylellisyytenä sen, että voin olla lojaali ilman ystävyyttä. Suuressa mittakaavassa tähän ei ole varaa, mutta silloin tällöin.

5.3.10  
Blogger Kristian said...

Uskollisuus ja lojaalius ovat eri asioita. Viime kädessä lojaalius on parisuhteessa se tärkeämpi juttu, asia joka saattaa kriisitilanteissa unohtua.

Lojaalius on minusta yhtä lailla katovaa kansanperinnettä kuin yhteisöllisyyskin. Kun kaikki pyörii oman navan ympärillä, on luvalllista ja edullista puhua paskaa selän takana - tätä kai nimitetään sosiaaliseksi älykkyydeksi.

Äskeiseen liittyen - lojaali voi olla muillekin kuin tärkeimmille ja läheisimmille - sitä kai voisi kutsua humanismiksi.

6.3.10  
Anonymous Anonyymi said...

Kylläpäs nyt taidan olla samaa mieltä. Podettiin hobittikummuilla ystävän ja kaverin eroa. Ystävä on lojaali. Kaveri ei. Mutta nimenomaan tavalla, josta puhut. Ystävä uskoo totuutesi.

Ongelmallisin tilanne on ihmisellä, jonka kaksi ystävää on konfliktissa keskenään, tai kertovat samasta tilanteesta kahta tarinaa. Kumpaa uskot? Kumman hattua kannat? Tietenkin sen, jollle olet lojaali. Ja jos olet OIKEASTI molempien ystävä, joudut etsimään totuutta sieltä välistä. Oma mielipide, kuinka inhottavaa.

Sain tunnustuksen pari vuotta sitten: "Kaikissa konfliktitilanteissa, joissa sinä tässä ystäväpiirissä olet ollut, olet mielestäni ollut objektiivisesti ottaen oikeassa. Mutta olen aina ollut muiden puolella, koska he ovat olleet ystäviäni" Lojaalisuus velvoittaa.

Minun on vaikea ymmärtää tätä: miten voi uskoa totuuteen, jonka kokee vääräksi? Ja toisaalta, jos ei voi uskoa ystävänsä totuutta, onko hän silloin ystävä?

Rakoileeko ystävyys juuri silloin, kun jaettuun todellisuuteen tulee riittävän suuri railo?

Taitaapa rakoilla.

Kaveruus kutsuu, lojaalisuus lopahtaa. Plumpsis.

(ei huolta ehkä siitä että näin käy toisinaan: rakkaus ja ystävyys ovat hienoja juuri siksi, että ne ovat harvinaisia)

6.3.10  
Blogger Eufemia said...

Mustikkahillo, eikös olenkin kieli jännittävä asia? Minä näet voin kyllä olla, ja pyrinkin olemaan, vieraillekin ystävällinen, mutta lojaalisuus vaatii erityisen suhteen juuri kyseiseen ihmiseen: joko läheisen ystävyyssuhteen tai sitten tosiaan kollegiaalisen suhteen.

Kristian, jäin miettimään mitä tarkoittaa lojaalius muita kuin lähimpiä kohtaan. Mieleen tulee tosiaan lojaalisuus kollegoita kohtaan. Vielä vieraampien ihmisten tapauksessa voi olla vaikea päätyä tilanteeseen, jossa lojaalisuutta testattaisiin: harvoin esimerkiksi tiedän vieraista ihmisistä sellaisia asioita, joista juoruileminen olisi epälojaalia.

Hobittikummuilta tullut (äh, haluaisin itsekin matkustaa sinne, mutten millään ehdi tänä keväänä, reissuja muualle kun on luvassa jo useampikin), tuo kuvaamasi tunnustus oli herkullinen. Se myös osuu täsmälleen siihen, mikä lojaalisuudessa on eettisesti epäilyttävää. Voisi ehkä ajatella niinkin, että ystävyyttä testataan kun ei enää kykene olemaan lojaali: hyväksyykö ystäväni sen, etten suostu jakamaan hänen kantaansa hänelle tärkeässä asiassa? Siedänkö sen itse? Vai hajottaako railo jaetussa todellisuudessa ystävyyden?

7.3.10  
Anonymous Mustikkahillo said...

Sovittamattomat näkemyserot todellisuuden luonteesta voi mielestäni sisältyä ystävyyteen.

Klassisesti kaksi ihmistä voi olla ystäviä, tai rakastavaisia, ja toinen on uskovainen ja toinen ei.

8.3.10  
Blogger Eufemia said...

Mustikkahillo, niin voivat. Mutta entä jos vakiintuneista ystävyksistä tai rakastavaisista toinen tulee uskoon, mutta toinen ei? Se voi olla vaikeampi tilanne, ja minusta se on myös vähän lähempänä sellaista railon syntyä, josta tässä puhutaan.

9.3.10  
Blogger Eufemia said...

Veloena kirjoitti muuten juuri jotain, joka tuntuisi liittyvän asiaan, joten siteeraan:

Suuttuminen tapahtuu, kiintoisaa kyllä, yleensä eroamisen JÄLKEEN. Kai sen voi mieltää niin, että vasta silloin on vapaa toisen manipuloinnista ja löytää oman tahtonsa. Itse olen kuitenkin mieltänyt hedelmällisemmäksi ajatella, että niin kauan kuin vietän paljon aikaa jonkun kanssa, muokkaan itse huomaamattani mutta hyvin aktiivisesti itseäni myönteiseksi ja vastaanottavaiseksi juuri hänen tavalleen jäsentää maailmaa. Ja sitten kun lakkaan tuolla tavoin esitietoisesti muokkaaamasta itseäni - koska sen tarve katoaa, kun välit poikkaistaan - alan hahmottaa asioita vähän uudesta kulmasta, joidenkin toisten käsitejärjestelmiin virittyen... en osaa oikein kuvitella "vain omaa" tai "täysin omaa" tapaa hahmottaa asiat, niin kerkeästi minusta me ihmiset tunnustelemme toisiamme jatkuvasti ja teemme pieniä mukautusliikkeitä.

9.3.10  
Anonymous Mustikkahillo said...

Niin, voihan käydä, että toinen osapuolista muuttuu suhteen aikana paukahtamalla uskoon.

Lähtökohtaisesti tämä on toki haasteellisempi tilanne, koska huonompaan suuntaan tapahtuva muutos ei ollut tilauksessa, ja sopeutumisaika voi olla lyhyt ja lisätä siten harmistusta. Lisäksi on avonainen kysymys, että riittääkö toleranssi ylipäätään tämäntyyppiseen muutokseen.

Kun uskovaisuus on tiedossa jo tutustumisvaiheessa, niin maailmankatsomuksellisissa sekapareissa on todistettua toleranssia sisäänrakennettuna. Yllätysuskovaisuudessa taas ei etukäteen varmuudella tiedä, että kuinka käy.

Mutta mutta, jos siteet ovat tarpeeksi syvät, niin lähtökohtaisesti mailmankatsomukselliset muutokset sulatetaan. Perheessä yksi musta lammas jehovantodistajateini on edelleen osa perhettä, vaikka muutos aiheuttaisikin ennenaikaista hiustenlähtöä ja ummetusta.

Ystävyydessä kevyt helluntailaisuus voi olla ihan jees, mutta raja voi mennä siinä vaiheessa kun aletaan pyllistämään poispäin mekasta ja rullaamaan turbaania päähän.

10.3.10  
Anonymous Mustikkahillo said...

Veloenalainaukseen kommentti.

Silloin kun toisessa on ärsyttäviä muuttumattomia piirteitä, niin vaihtoehto voi olla kevyt oman päänsisäisen todellisuuden säätö paikallispuudutuksena ja nalkutuksesta pidättäytyminen. Ehkä näin tasaveroisessa suhteessa, kun varsinaista manipulaatiota ei ole kummankaan taholta.

Kun ihmisten välillä vallitsee vankka hierarkia, niin tähän liittyvästä tunteiden ja asennoitumisen säädöstä muistuu mieleen fiktiivinen tapaus, missä todellisuuden säätö ja sopeutuminen ei ole symmetristä.

Eräässä aarrejahtielokuvassa uinuu takapajuinen poliisiasema keskellä siestaa, kun rauhaa häiritsemään päristelee Mr. Zola. Zolan saapuminen herättää ansaittua harmistusta, ja paikallinen komissaari on valmis antamaan rauhanhäiritsijälle opetuksen. Mr Zolalla on kuitenkin muita suunnitelmia. Osoittautuu nimittäin, että Zola on kyseisen banaanitasavallan salaisen poliisin päällikkö, ja hänen mielestään poliisiaseman kuuluu asettua hänen komentoonsa välittömästi ja lähteä aarrejahtiin. Paikallisen poliisipäällikön pään sisällä tapahtuu 180 asteen käännös harmistuksen kadotessa, ja hänen antaessa auliisti poliisiasemansa Zolan komentoon.

10.3.10  

Lähetä kommentti

<< Home