Taputtamisesta

Olin muutama ilta sitten katsomassa Sidi Larbi Cherkaouin (tähän tarvittaisiin verbi, jota ei ole: koreografoiman?) tanssiesityksen Sutra. Se oli ihan hyvä. Ehkä paikkani parven sivussa oli huono, tai ehkä olin väärässä mielentilassa, mutta esitys ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin se aplodeista päätellen teki suureen osaa muusta yleisöstä. Antony Gormleyn puulaatikot olivat toki hauskoja, mutta pikkupoikamunkki hetkittäin jopa hieman rasittava. Kannattihan se silti nähdä.

Esityksessä kiinnostavinta oli yleisö. Se nimittäin halusi kovasti taputtaa Shaolin-temppelin munkeille; esityksen ainoa melko eurooppalaiselta ja selvästi tanssijalta näyttävä tanssija (kuvassa vasemmalla, harmaassa asussa) sen sijaan ei selvästikään kirvoittanut tätä tarvetta, vaikka hän teki ihan yhtä akrobaattisia temppuja kuin munkitkin. Kun tanssija teki jotain hienoa, yleisö istui rauhassa kuten tanssiesityksessä kuuluu. Kun tanssija ja pikkupoikamunkki tanssivat kahdestaan, yleisö ei oikein tiennyt pitäisikö välillä taputtaa vähän vai ei. Mutta kun lavalla oli rivi laatikoita, musiikki oli tauonnut hetkeksi ja kustakin laatikosta hypähti vuoron perään munkki, teki pari akrobaattista hyppyä ja hävisi taas laatikkoonsa, yleisö taputti kunkin tempun päätteeksi kuin sirkuksessa ikään. Tanssiva munkki on siis eri asia kuin tanssiva tanssija; aivan eri, vaikka he esiintyisivät samassa tanssiteoksessa.