Eräästä genrestä

– Sitten Jumala "kuuli minun huutoni ja kumartui minun puoleeni".
Kun tällaista kokemusta vaaditaan kuvailemaan ilman Raamatun käyttämiä sanontoja, on pyynnön noudattaminen kieltämättä vaikeaa. Onhan todistettavasti käynyt monta kertaa niin, että lähimmät omaiset ovat tulkinneet uudestisyntymisen tilan mielenhäiriöksi. Hän ei ole osannut pukea kokemaansa Jumalan kohtaamista sanoiksi sillä tavoin, että asia olisi selvinnyt ulkopuolisille. Ja vaikka hän Raamatunkin kielellä olisi kertonut maistaneensa Herran hyvyyttä ja tulevan elämän voimia, eivät tällaisen puheen kuulijat olisi ymmärtäneet siitä mitään.

Sitaatti on isoisäni K. A. Pohjakallion teoksesta Salattua, josta olen kirjoittanut ennenkin. Muistan ukkini kyllä, vaikka olinkin alle kymmenen hänen kuollessaan. Pidin hänestä. Hän oli opettaja ja helluntailainen tendenssikirjailija; ostelen hänen tuotantoaan silloin tällöin lähetyskirpputoreilta. Sitä on paljon. Erityisesti haluaisin kohdata kirjoituksia siltä ajalta, kun hän kuulemma oli kiinnostunut Leo Mellerin ufojutuista. Ajatuskin on aavemainen.

Olen aina silloin tällöin palannut hahmottelemaan ajatuksia eräästä hyvin laajasta ja rikkaasta kirjallisuuden lajityypistä. Sille ei ole täsmällistä nimeä. Eräs sen tunnusmerkeistä, ehkä jopa tärkein tunnusmerkki, on sen mahdollinen vaikutus metafyysisestä angstista kärsiviin ihmisiin. Tarkastelen asiaa nyt samanoloisesta näkökulmasta kuin Hoffmannin Nukkumatin Clara:

Äkästyneenä siitä, että Clara sijoitti koko demonin olemassaolon hänen omaan sisimpäänsä, Nathanael ryhtyi esittelemään koko mystillistä oppia paholaisista ja kauheista voimista, mutta Clara keskeytti harmistuneena sanoen väliin jotain aivan yhdentekevää, mikä suunnattomasti ärsytti Nathanaelia. Hän ajatteli, etteivät tuon kaltaiset syvälliset salaisuudet avautuneet kylmissä ja torjuvissa mielissä, tiedostamatta itsekään, että luki Claran kuuluvaksi juuri näihin alempiin luontoihin, minkä vuoksi hän ei myöskään luopunut yrityksestään perehdyttää tätä noihin salaisuuksiin.

Oletteko koskaan kuunnelleet ihmistä, joka joko vimman – tai vielä karmivampaa, omnipotentin varmuuden – vallassa selittää jotain täysin uskomatonta ja ilmeisesti mitättömän vähän varaan rakennettua valtaisaa teoriaa. Uskoen löytäneensä totuuden. Tai haluten, vaatien kuulijalta vahvistusta sille, että on löytänyt totuuden. Minulla, Claralla, ei ole siihen tilanteeseen sanoja. Olen isoisäni mainitsema ulkopuolinen.

Tämä kirjallisuuden lajityyppi on laaja ja monisyinen. Se kattaa kaikenlaista herätyskristillisyydestä ufoihin, salaseurojen maailmanvallasta mitä kummallisimpiin solipsistisiin metafysiikoihin. Joskus puhutaan salaliittoteorioista, mutta nimitys ei riitä kattamaan koko lajityyppiä. Huomaatte ehkä, että tämän kirjoituksen pääasiallinen väite on, että kyseessä on kuitenkin jotain yhdeksi lajityypiksi kutsuttavissa olevaa. Mainitsin jo yhden yhdistävän tunnusmerkin; toinen on se kauhun laji, jonka tämä kirjallisuus virittää.

Olen ollut jollain tavalla kiinnostunut tästä genrestä jo pitkään. Olen kirjoittanutkin aiheesta myös aiemmin. En oikein tiedä mille kiinnostukseni, tai ehkä pikemminkin morbidi uteliaisuuteni perustuu. Uteliaisuuteni on kauhunsekaista, en yleensä kestä lukea genreen lukeutuvaa kirjallisuutta enkä etenkään niitä verkossa hirviömäisinä sikiäviä ja haaroittuvia tekstilonkeroita, joiksi genre on viime vuosina laajalti mutatoitunut. Kestän vain jotain Doylen kirjoitusten kaltaista tarpeeksi vanhaa, 60-luvun Valittujen palojen hulluimpia Tapahtui tosielämässä -tarinoita tai Berlitzin tyyppistä hulvattomuutta.

Minua on jo pitkään mietityttänyt tämän genren käsittely nimenomaan genrenä; sen käsittely kirjallisuutena. Sijoitan sen jonnekin scifin ja kauhun välimaastoon; kauhuefekti saadaan aikaan ottamalla scifimäisen kuvitteellinen maailma eri tavalla tosissaan kuin mikä kaunokirjallisuudessa kuuluu asiaan. En tiedä voiko sitä jäljitellä, voiko tosissaanottamista matkia uskottavasti. Luultavasti voi. Isoisäni kuvaama mielenhäiriön tuntu on kuitenkin koko ajan läsnä, kirjoittajan tilasta ei ole varmuutta. Ja juuri siksi epäröin enkä ole varma voiko tätä kaikkea käsitellä kirjallisuutena. Tai pikemminkin en ole varma haluanko tehdä niin.

Kysymys on leikin suotavuudesta. Muutamat tähän genreen kuuluvat tekstit ovat kirjallisesti niin ansiokkaita, että niitä tekee mieli arvostaa sinä mitä ne ovat. Minusta tuntuu siltä, että arvostaminen edellyttää leikkiin mukaan lähtemistä, eli tosissaanottamista lukemisen ajan. Tässä on jotain samaa kuin Pauli Pylkön ajatuksessa, ettei natsifilosofeja voi arvioida mielekkäästi jos ei ole valmis edes kokeilemaan heidän ajatuksiinsa eläytymistä. En kuitenkaan koe ehdotonta eläytymistä tarpeelliseksi, vaan ainoastaan samankaltaisen kuin leikissä: leikin maailma on otettava tosissaan leikin ajan. Berlitzin Bermudan kolmio -juttujen lukeminen ei voi tuottaa sitä esteettistä elämystä, minkä niistä kuitenkin voisi saada, jos ei ole valmis heittäytymään leikkiin mukaan lukemisen ajaksi. En kuitenkaan ole varma onko leikki tässä suotavaa.

Olen kuten Clara, joka kaiken hulluuden kestettyään, kun kaikki on lopulta ohi, ei unohdakaan. Nathanael ei ole enää läsnä, mutta toisin kuin Hoffmannin novellissa, Clara ei istukaan "kauniin maalaistalon edustalla käsi kädessä miellyttävän miehen kanssa" katselemassa lastensa leikkiä. Clara on etääntynyt tarpeeksi kauas – ja kääntynyt sitten ympäri. Hän katselee taakseen jättämäänsä ja koettaa muodostaa siitä selkeän, kirkkaan, ymmärrettävän kuvan. Epäröi kuitenkin sillä hetkellä kun ymmärtäminen tuntuisi vaativan leikkiin mukaan lähtemistä.