Metafyysinen angsti ja vastuukysymyksiä
‒ Jos olemattomuudellakaan ei ole mitään merkitystä, miksi sitten valitset sen? Ja voitko sitä paitsi olla varma siitä, että jos tapat itsesi, todella kuolet?
Hän näytti hämmästyvän.
‒ Totta kai, hengiltä pääsemiseen on lukemattomia varmoja keinoja. Luuletteko minua tyhmyriksi tai pelkuriksi?
‒ Sanotaanko näin (olin saanut tartunnan hänen kielenkäytöstään): voit olla jompikumpi tai kumpaakin tai hyvin rohkea ja viisas mies. Kysyn vain, oletko varma siitä, että se mikä sinua odottaa on olemattomuus? Luulet tappavasi itsesi, mutta entä jos käykin niin, että juuri sinä ja vain sinä jäät jäljelle? Entä jos sinä et katoakaan, vain maailma katoaa. Jos tietäisit, ettei loppu ole sinun loppusi, pysyisitkö yhä päätöksessäsi?
Hän suuttui: ‒ Minusta on sopimatonta, että te, joka nimitätte itseänne filosofiksi, esitätte noin naurettavia kysymyksiä!
‒ Millä lailla naurettavia?
‒ Sanotaanko näin: Jokainen ajatteleva ja rohkea ihminen ymmärtää, että aivojen kuollessa hänen tietoisuutensa katoaa. Koko tietoisuus on pelkkä satu. Ihmisen minuus on vain hänen ruumiinsa eri toimintojen ja elimien funktio. Ei ole mitään minää, joka voisi jatkaa ruumiin kuoltua. Sitä paitsi sana "henkilö" on hyvin harhaanjohtava.
‒ Millä lailla se on harhaanjohtava?
‒ Koska ei ihmisellä ole mitään sellaista kuin henki. Aivot ovat kaikki mitä ihmisellä on. Puolitoista kiloa hyytelöä, mutta minkälaista! Hermosoluja on kymmenen potenssiin yksitoista, voitteko kuvitella? Hermosoluhaarakkeita on kilometrien verran yhtä ainoaa kuutiomillimetriä kohden ja entä sitten prosessointikapasiteetti!
Vihainen nuori mies ei antanut minulle suunvuoroa vaan jatkoi neurologian luentoaan niin pitkään, että uni alkoi painaa ja voitti minut pian.
Luin vastikään Leena Krohnin Valeikkunan, kiitos Kasassa olleen kovin houkuttelevan vinkin. Eilen taas päädyin eräissä juhlissa juttelemaan metafyysisistä angsteista. Epäilen, ettei minulla ole koskaan ollut sellaista. Keskustelussa minulle kuitenkin paljastui, että metafyysinen angsti voi iskeä täysin yllättäen ja selvästikin missä iässä hyvänsä. Ajatus on lievästi huolestuttava, sillä en lainkaan haluaisi sellaista.
Mitäkö tarkoitan metafyysisellä angstilla? Sitaatin nuorella miehellä on sellainen. Angstin ei tietenkään tarvitse johtaa itsemurha-ajatuksiin eikä juuri tuohon minuuden selitykseen, mutta olennaista on tarve saada selityksiä, tarve saada tietää miten asiat todella ovat ja miten todellisuus on rakentunut. Tarve ymmärtää kokonaisuus virheettömästi. Tällainen tarve näyttäisi olevan vahva, henkilökohtainen, eettinen pakko. Siihen näet sisältyy lähes järjestään tarve oikeuttaa yhtä aikaa sekä oma olemassaolo että etiikka. Se on perustan hakemista ja ahdistusta kun löytyminen näyttää niin toivottomalta. Suhtauduin moiseen aiemmin lähinnä kummastellen ja hieman huvittuneenakin, mutta se oli luultavasti virhe. Edelleenkään en yhtään halua itselleni metafyysistä angstia, se vaikuttaa piinalliselta ‒ enkä toisaalta suoraan sanoakseni osaa kuvitella, että ihan oikeasti joutuisin sellaisen valtaan ‒ mutta minun on luultavasti opeteltava ottamaan se toisilla vakavammin.
Tunnen lukuisia hyvinkin älykkäitä ihmisiä, joita metafyysinen angsti näyttäisi riivaavan (ja tämä havainto yhtä aikaa sekä vieraannuttaa minua heistä että saa minut uteliaaksi). Isoisääni, joka oli helluntailainen tendenssikirjailija, se kalvoi hänen kirjoistaan päätellen hurjalla voimalla. Olen nähnyt muutamankin tapauksen, jossa metafyyisinen angsti on suorastaan dostojevskimaiseen tapaan saattanut ihmisiä raiteiltaan; se ei vain nykyään Suomessa saa uskonnollisia sävyjä, vaan johtaa usein pikemminkin samankaltaisiin keloihin kuin Krohnin kuvaamalla nuorella miehellä, joten sitä ei ehkä tule samastaneeksi Dostojevskin henkilöiden hengellisiin tuskatiloihin, vaikka taidan olla sitä mieltä, että pitäisi.
(Sivuhuomautus: merkittävä osa ihmisistä tuntuu olevan sitä mieltä, että filosofian tulisi palvella ihmisiä kun metafyysinen angsti iskee ‒ sen tulisi tarjota vastaus. En ole koskaan ymmärtänyt tätä.)
Puhun otsikossani vastuukysymyksistä. Olisin voinut puhua myös eettisistä kysymyksistä. Minulla on niitä kaksi; toista olen miettinyt jo hyvän aikaa, toinen on tuoreempi. Ensimmäinen ei koske minua kuin välillisesti, vaikka syyn tähän etäisyyteen taisin tajuta vasta tänään, toinen taas koskee sen esittäessäni pelkästään minua. Ensimmäinen kysymys on poliittisluontoinen: pitäisikö minun haluta panna toisia vastuuseen? Toinen taas on henkilökohtainen ja eettinen: pitäisikö minun ottaa ‒ edes joskus ‒ tietty vastuu kannettavakseni?
Ensinnäkin, onko metafyysinen angsti tarttuvaa? Onko sen valtaan heittäytyvä vaarassa saada houkuteltua joku toinenkin riivatuksi? Ja jos on, niin pitäisikö tätä pitää pahana? Tämä kysymys liittyy läheisesti jo pitkään pyörittelemiini ajatuksiin fanituksen kauhistuttavuudesta ja siihen, että kirjoittajan sanoja saatetaan käyttää mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, epämiellyttävilläkin. Kuvitellaan tilanne: kirjoittaja on vimmaisan metafyysisen angstin vallassa ja hakee raivoisalla intensiteetillä vastausta. Hän kirjoittaa hyvin. Hänen omakin mielenterveytensä saattaa olla tässä työssä lujilla, todellinen heittäytyminen angstin valtaan näyttää usein johtavan siihen. Sitten tulee lukija. Kirjoittajan tapa hakea vastausta ravistelee lukijaa ja hän kokee kuin uskonnollisen herätyksen. Valitettavasti herätys saattaa hänet selvästi kirjoittajaa pahemmin raiteiltaan: kirjoittajan totuuden hakemisesta tulee lukijalle uskonnollinen totuus ‒ muiden silmissä näyttää siltä, että lukijan todellisuudentaju horjuu. Eikös olekin dostojevskilaista? Mutta tämä on ihan todellista ja tätä päivää. Olen nähnyt tämän tapahtuvan jo useita kertoja niiden viiden ja puolen vuoden aikana, joina olen lukenut blogeja. Miten minun tulisi suhtautua siihen?
Tajusin tänään, että minun tekstini eivät luultavasti helpostikaan herätä toisissa tuollaista raiteiltaan suistavaa vastakaikua, sillä uskoakseni niissä ei kuulu metafyysinen angsti. Samalla tajusin toisen eettisen ongelman, sellaisen, joka koskee vain minua: pitäisikö minun koettaa johdatella ihmisiä pois metafyysisen angstin pauloista? Kursivoin sanan "koettaa", sillä pidän tehtävää todennäköisesti melko toivottomana. Lisäksi se olisi takuulla todella työlästä, eikä vähiten siksi, etteivät riivatut yleensä halua luopua metafyysisestä angstistaan. Luopuminen näyttää heistä henkiseltä antautumiselta, vajoamiselta tyhmyyteen, kesyyteen ja latteuteen. Minusta se on kaikkea muuta, enkä tietenkään koettaisi houkutella ketään tiedottomaan turtumukseen, vaan pelkästään irti angstista, keveyteen, mutta tämän selittäminen riivatulle on luultavasti toivotonta. Yritys on myös hyvin raskas, sen olen jo saanut muutaman kerran huomata. En pysty perustelemaan keveyden arvoa mitenkään ‒ sepä se, tietenkään en pysty ‒ ja riivattu haluaa perusteluita. Ei minulla ole mitään oikeutusta, en pysty todistamaan angstia aiheettomaksi. Mutta pitäisikö minun silti yrittää?
Tunnisteet: filosofia, ihmisten tapaaminen, kaunokirjallisuus, omien käsitysten korjaaminen, suhtautuminen toisiin
23 Comments:
"Metafyysisen angstin" voi freimata myös varsin toisella tavalla, niin se vaikuta ongelmalta, vaan että muilla ihmisillä on ongelma.
Esimerkiksi siten että on ihmisiä jotka tuntevat että on olemassa jotain korkeampaa kuin tämä näkyvä maailma.
Voisi myös sanoa, että tällaisilla ihmisillä on sielu, ja muut ovat onnistuneet kuolettamaan oman sielunsa.
"Luopuminen näyttää heistä henkiseltä antautumiselta, vajoamiselta tyhmyyteen, kesyyteen ja latteuteen. Minusta se on kaikkea muuta, enkä tietenkään koettaisi houkutella ketään tiedottomaan turtumukseen, vaan pelkästään irti angstista, keveyteen, mutta tämän selittäminen riivatulle on luultavasti toivotonta."
"Ei minulla ole mitään oikeutusta, en pysty todistamaan angstia aiheettomaksi."
Uskoisen että metafyysinen angsti on aika lailla sisäsyntyistä, yleensä ihmisiä kiinnostanee enemmän mitä naapurit sanoo kuin tarkempi käsitys todellisuuden luonteesta.
Halu tietää miten maailma toimii ja ymmärtää millaisessa maailmassa elää on varmasti ainoa järkevä syy, miksi kenenkään pitää jatkaa elämäänsä.
Näitä totuuksia on kyllä tarjolla. Ne eivät ole salaisuuksia, päinvastoin. Niitä saa niin paljon kuin haluaa ja käytännössä ilmaiseksi, useimmille on järkevintä aloittaa lukion kirjoista: fysiikkaa, biologiaa, maantiedettä jne.
Koska aivojen kapasiteetti on rajoitettu ja oppiminen aina enemmän tai vähemmän vaivalloista, juuri tämä helposti saatavan informaation määrä masentaa useimmat. Eräs tuttuni kuvasi fysiikan opiskelua paloletkusta juomiseksi, missä voi luottaa siihen, että informaatiota on varmasti tarjolla liikaa kenelle tahansa.
Jotkut taas kyllästyvät vaivannäköön ja etsivät oikotietä uskonnoista tai filosofiasta. Jotain perimmäistä totuutta, jonka avulla ei tarvitsisi opetella solun kemiaa tai lineaarialgebraa. Kun kaiken kukkuraksi on selvää, ettei niillä saa edes supervoimia eikä ajatustenlukutaitoa.
Minusta he ovat aivan samanlaisia kuin ne, jotka haluavat rikastua vaivaa näkemättä, ja heissä on samanlaista itseään sumuttavan humpuukimaakarin hermostuneisuutta. Tästä siis angst.
Minusta ahdistuneet intellektuellit ovat pohjimmiltaan vain laiskureita, jotka haluavat jästipäisesti esittää vääriä kysymyksiä siinä toivossa että niistä ehkä sittenkin löytyisi helppo vastaus.
Tuo "keveys" kyllä tuo minullekin ensimmäisenä mieleen älyllisen itsemurhan ja sairaan kiinnostumisen vaikkapa parisuhteista, terveydestä tai muista asioista, joilla on vain välinearvo.
Olet tietenkin ja kuitenkin oikeassa. Tunnetiloilla ja ajattelulla ei ole sisällöllistä yhteyttä, ja hilpeänä on tehokkaampi aivojen käyttäjä, joten hyväntuulisuus johtaa myös tasokkaampaan älylliseen elämään (kun muut muuttujat oletetaan samoiksi).
Uskon itse, että angsti on samanlaista taikauskoa kuten esimerkiksi meditaatio, ja pohjautuu pohjimmiltaan laiskuuteen ja informaation pelkoon. Ajatellaan, että on totuuksia, joita ei muka saavuta tavallisella opettelulla, tutkimisella ja laskujen tekemisellä. Jumppa ja rituaalit ovat kuitenkin asioita, joihin ei tarvitse nähdä älyllistä vaivaa, pelkkä fanaattisuus ja tylsyydensietokyky riittävät.
Ahdistunut "itsen etsiminen" ja sekavan itsetuhoisesti käyttäytyminen ovat uhrauksia, josta jokin ylimaallinen entiteetti sitten toivottavasti palkitsee valaistumisella.
Tällaisesta ajattelusta näkee esimerkkejä jokaikisessä kungfuelokuvassa, ja sama pätee myös älykköihin, jotka muistavat yksin ollessaankin masentua siitä, että maailma on niin paska.
Taisinpa esittää kaksi keskenään ristiriitaista selitystä angstille. Menköön. Kaksi yhden hinnalla.
Tommi, hahaa.
Halu tietää miten maailma toimii ja ymmärtää millaisessa maailmassa elää on varmasti ainoa järkevä syy, miksi kenenkään pitää jatkaa elämäänsä.
Ihmiskunnalla on siis yhteinen telos - vieläpä "järkevä" sellainen? Ja sinä tunnet sen niin hyvin, että rohkenet tuomita sairaan kiinnostumisen vaikkapa parisuhteista, terveydestä tai muista asioista, joilla on vain välinearvo? Minusta tuo kuulosti häkellyttävissä määrin samalta kuin Krohnin sitaatin metafyysisestä angstista kärsivä nuorimies...
Nyt tähän varmaan tarvittaisiin joku hymiö tai muu sellainen kertomaan, että hihittelen täällä itsekseni ääneen. Minun täytyy oikeasti opetella suhtautumaan metafyysiseen angstiin monipuolisemmin kuin olen tähän mennessä tehnyt.
Siteeraan vielä pätkä Brian Sayersin artikkelista "Wittgenstein, Relativism and the Strong Thesis in Sociology":
Employing this distinction then, Wittgenstein's sceptical solution to his ironic result would be to show that we do not need the rationalist bridgehead in order to escape the arbitrariness, the 'anything goes' implications, usually associated with relativism. What he argues is that the lack of some ultimate standard of rationality holds no terrors for us after all. It is a mere bogeyman. Wittgenstein terms it a 'craving', and comes close to suggesting that it is pathological. We do not need the generality - the ultimacy - we crave.
Aika pompöösi julkilausuma tosiaankin. Jos se on jäänyt epäselväksi, ajatuksilleni sopii kaikin mokomin naureskella.
Joka tapauksessa uskon siihen edelleen. Taustalla kokemukset Facebookista. En ole koskaan ennen tajunnut millaista lohdutonta kriisien ja itseterapioinnin mylläkkää joidenkin elämä on. Sellaisen vaikutelman saa ihmisistä, joiden olen ymmärtänyt keskittyvän omaan arkeen ja hyvinvointiin. Päättelen vajaassa mielessäni, että mielenkiinnon menettäminen objektiiviseen ulkomaailmaan on hetkellisesti houkuttelevaa mutta lopulta turmiollista.
En tajunnut tuota sitaattia vaikka luin sen kolmeen kertaan. Käsittääkseni sen alkuosasta puuttuu tekstiä, eli ei kerrota mistä puhutaan. Loppu taas on hieman halvan oloisesti vakuuttelevaa mielipiteenilmausta. Näin sen hahmotin pikkuruisilla maatiaisaivoillani.
Ahaa, ei metafyysistä angstia, telostarvetta tai mitään kaikenkattavaa teoriaa ihmisyydestä, vaan pikemminkin empiirisiä havaintoja tyypillisistä kärsimisen tavoista. Ymmärrän.
Kamppailen tietysti itsekin tämän erottelun kanssa: koetinhan tässäkin kirjoituksessani esittää "metafyysisen angstin" ilmiönä, jonka havaitsen, ja joka minusta näyttäisi tuottavan enemmän harmia kuin hyötyä niille, jotka siitä kärsivät. Ja silti epäröin eettisten kysymysteni kanssa. Jos joku haluaa kärsiä metafyysisestä angstista (ja todennäköisesti haluaa samalla nimetäkin koko asian aivan toisin), niin kuka minä muka olen sanomaan, ettei pitäisi. Minähän nimen omaan en halua postuloida mitään yleispätevää teoriaa ihmisyydestä, jonka avulla voisi osoittaa metafyysisen angstin jonkinlaiseksi virheeksi.
Joo, Sayers-sitaatti ei tosiaan toimi yksinään. Kirjoitan luultavasti aiheesta ennen pitkää lisää, täytyy siinä palata asiaan. Pääpointti on se, ettemme me oikeasti tarvitse mitään yleispätevää teoriaa ihmisyydestä, todellisuudesta tms. oikeuttamaan käsityksemme siitä, mikä on järkevää tai oikein.
Minusta tuo sitaatti oli oikein hyvä. On täysin ymmärrettävää ettei mitään täydellistä tiedon varmuutta tai perustaa inhimillisestä näkökulmasta tule koskaan löytymään, ei edes matematiikassa eikä missään muussakaan.
Eufemia, äläs nyt hätäänny, olet aivan oikeilla jäljillä. Kerron saman tien miten asiat näen.
Tuo ilmiö, mitä kutsut metafyysiseksi angstiksi, on varmasti meille molemmille tuttu sekä kirjoista että tutuista. Ei ole mikään ihme, että (näköjään ulkopuolisena) uskot sen syyksi tiedonhalun, koska angstista kärsivät sanovat niin, ja uskottelevat itselleenkin.
Pidän sitä kuitenkin itsepetoksena. Tämän perustan myös kokemuksiin tutuista sekä omasta henkilöstäni, jonka alhaisuuden tunnen koko laajuudeltaan.
Kukaan tietämäni luonnontieteen ihminen ei kärsi angstista, ainakaan sen puolesta, että perusta maailmankuvalle olisi huono. Siitäkin huolimatta, että tiede on määritelmällisesti tiedon hakemista.
Kuulin joskus nuorena ihmisistä, jotka olivat saaneet psykologisen ja älyllisen perustan filosofiasta ja elivät onnellista elämää. En ole aivan varma, onko heitä oikeasti olemassa. Kaikki tuntemani filosofiasta lohtua hakeneet taas ovat masentuneita ja kyvyttömiä toimimaan ja luomaan yhtään mitään. Filosofiaa tutkivat taas ovat yhtä leppoisia kuin ihmiset keskimäärin.
Selitän tämän sillä, että selityksiä haetaan filosofiasta ja uskonnosta silkkaa laiskuuttaan jonkinlaisena oikotienä. Sitä oikotietä ei tietenkään ole. Tämän selitin jo aiemmassa kommentissa.
Tämä pettymys johtaa joko
1. filosofian (tai jonkin vastaavan asian) tutkimiseen niinkuin mitä tahansa tutkitaan
2. itsen etsinnän jatkamiseen niin, että halutaan väkisin unohtaa että kysymys on vain helppojen vastausten hakemisesta
3. älylliseen luovuttamiseen, missä stagnoidutaan miettimään mansikan makua ja pitämään yhteyksiä ystäviin.
Ykkönen on ihan hyvä vaihtoehto. Toinen, myöskin suositeltava, on umpikujaan jouduttua perääntyä taaksepäin, miettiä jokainen valinta ja ratkaisu, miksi teki sen, millä informaatiolla ja millä oletuksilla. Itsepetos on yksinkertaisesti sitä, ettei jostain syystä haluta suhtautua omiin ratkaisuihin objektiivisesti. Miksi näin on, on sitten tietenkin aivan oma juttunsa.
Ai niin, keksin vielä neljännen ei-valistuneen vaihtoehdon. Tämä taitaa olla ollut oma henkilökohtainen valintani:
4. Yritys päteä kyynikkona mollaamalla filosofiaa sen aika ilmiselvistä vajavaisuuksista, jotka eivät ole mitään uutisia kenellekään, joka on viitsinyt edes vähän paneutua asiaan.
Luulen, että olette oikeassa.
Metafyysinen angstaaja on vielä pelokas pikkulapsi, joka pelkää eniten epävarmuutta joka ehkä juontaa jostain lapsuuden petetyksi tulemisesta? Angstaaja etsii onnea lopullisesta varmuudesta eli "totuudesta".
Angstaaja luo itse oman kärsimyksensä, koska etsii onnea "totuudesta", mutta sitä ei voi löytää, koska lopullisia totuuksia ei kuitenkaan ole olemassa.
Joku epävarmuuspelokas tajuaa tämän yksittäisestä "totuudesta" nopeasti, ja hänellä tuntuu olevan jatkuva kuume etsiä aina yhä uusia "totuuksia". Toinen pysyy löytämissään "totuuksissa" pidempään, mutta välillä joku rikkoo illuusion.
Epävarmuuspelokas voi päästä angstista irti vain tajuamalla pelkonsa itse, hyväksymällä asian ja pääsemällä pelosta eroon.
Valitettavasti epävarmuuspelokasta ei kai voi tässä etsinnässä tai ratkomisessa kauheasti auttaa, koska tällaisen fundamentaalisen pelon ympärillä on vahvat defenssit, ja asian osoittaminen epävarmuuspelokkaalle vain vahvistaa defenssejä.
Tommi, en tietenkään hätäänny. Kommenttisi oli kyllä hyödyllinen. Kaikenlaista tuli mieleen:
Mikä minua metafyysisessä angstissa hämmentää - ja on aina hämmentänyt - on se, että se tuntuu siirtävän huomiota pois kaikesta siitä, mistä voi oikeasti saada tietoa. (Joskus se kyllä myös ajaa ihmisiä hankkimaan vimmatusti tietoa jostain aiheesta, mutta silloin tieto tuntuisi tulevan vain sivutuotteena, tavoitteena on jokin "suurempi", olennaisemmaksi käsitetty asia.)
Muistan teini-iässä käymäni keskustelun erään uskovaisen kanssa, joka olisi halunnut käännyttää minua. Hän selvästi oletti, että koska olin jumalaton, minulla täytyisi olla joku muu kaiken selitys, ja kun minulla ei ollut tarjota hänelle perimmäistä syytä (sitä alimmaista kilpikonnaa tms.), hän katsoi jotenkin voittaneensa väittelyn. Muistan, että jo silloin olin hyvin hämmentynyt siitä, että joku voisi pitää perustattomuuden toteamista asiana, joka täytyisi korjata esim. tulemalla vikkelästi uskoon.
(Niinpä minusta ei tietenkään ole filosofian vajavaisuus, ettei se kykene tarjoamaan alimmaista kilpikonnaa. Liittyiköhän kommenttisi "filosofian ilmiselvistä vajavaisuuksista" jotenkin tähän? Se etten koe tuota vajavaisuudeksi, saattaa johtua puhtaasti siitä, etten ole koskaan kärsinyt metafyysisestä angstista.)
En tiedä kärsivätkö luonnontieteilijät keskimääräistä harvemmin metafyysisestä angstista, mutta ainakin olen tavannut monta insinööriä, jotka tuntuisivat kärsivän siitä. Fenomenologiassa minuun vetosi aikanaan juuri se, että siinä vaadittiin tekemään minulle rakas henkinen liike: pysähdyttiin havaitsemaan - sen sijaan, että oltaisiin heti sännätty selittämään havaittua ilmiötä (eli korvaamaan koettu koetun selityksellä). Tuo liike tuntuu mukavan tehokkaalta vastaliikkeeltä sille angstisen selityskiireen muodolle, jonka olen kohdannut erinäisillä insinööreillä.
Eräs ystäväni manaili vastikään, että kun lukioissa opetetaan filosofiaa kuten opetetaan, filosofian laitoksille ilmaantuu jatkuvana norona tuoreita abiturientteja, jotka kuvittelevat löytävänsä alalta helpotusta metafyysiseen angstiinsa. Yleensä syyslukukausi riittää, ja he vaihtavat alaa.
Huomasin kai eilen tai toissapäivänä, että a) metafyysisestä angstista kärsivät ihmiset ovat lähes järjestään miehiä, ja b) olen suhtautunut heihin hieman samaan tapaan kärsimättömästi kuin draamakuningatarshowta vetäviin naisiin. Tajusin myös miksi: Angstaajat ja draamakuningattaret reagoivat kovin samalla tavalla kun heille huomauttaa touhun pointittomuudesta. Angstaaja pitää huomauttajaa älyllisesti laiskana, sieluttomana, tyhmänä tai muuta vastaavaa. Draamakuningattaren mielestä huomauttaja pelkää tai latistaa tunteitaan tai on muuten vain sieluton tai epäherkkä. Olen reagoinut tähän lähinnä kohottamalla kulmiani - mutta ehkä reaktiorepertoaaria pitää tosiaan laventaa. Mutta kuten Mikko toteaa, voi olla, että vastaus ainakin jälkimmäiseen eettiseen kysymykseeni on useimmiten kieltävä: en voi auttaa draamakuningatarta tai angstaajaa, todennäköisemmin vain suututan jos koetan sanoa mitään.
On hienoa katsella ympärilleen, aistia, olla läsnä ja huomata kaikenlaista. On hienoa myös uppoutua intensiivisesti, itsensä unohtaen mutta kuitenkin kiireettömästi johonkin jännittävään aiheeseen. Tuskailu vaikeuttaa kumpaakin, joten tuskailu ei tunnu tavoiteltavalta.
Tarkoitin tietysti ylioppilaita enkä abiturientteja. Ja täytyy lisätä, että olen aina ollut kärsimättömämpi draamakuningatarshown kuin metafyysisen angstin edessä. Luultavasti siksi, että näistä kahdesta draamakuningatarshow luonnistuisi minulta aavistuksen verran helpommin.
En tiedä kärsivätkö luonnontieteilijät keskimääräistä harvemmin metafyysisestä angstista, mutta ainakin olen tavannut monta insinööriä, jotka tuntuisivat kärsivän siitä.
Tässä pitää erottaa se, miten ihmiset ajattelevat toimijoina (luonnontieteilijöinä, filosofeina tms.) ja miten he ajattelevat ihmisinä. Äänekkäimmissä huuhaaihmisissä on paljon lääkäreitä ja insinöörejä. Ihmisen psyyke on rakennettu niin, että henkilökohtaiset vakaumukset saadaan muljautettua minkä tahansa evidenssin läpi ja vain tarpeeksi haluaa.
Tämä on lähellä vanhoja insinöörit-humanistit-kiistoja. En kyllä itse usko ollenkaan siihen, että luonnontieteellinen koulutus suojaise ketään yhtään mistään. Niin paljon on kosketusterapiaan uskovia lääkäreitä ja fyysikoita, jotka uskovat että Jumala asuu epätarkkuusperiaatteessa. Jokin uskontotiede voisi olla huomattavasti terveellisempää luettavaa, vaikka ei sekään tietenkään aina auta, ks. edellinen kappale.
On eri asia, mistä kukin alkaa hakea perimmäistä totuutta. Kannatan edelleenkin näkemystä, että ne jotka hakevat sitä luonnontieteistä, puuhastelevat omilla loputtomilla saroillaan hyvillä mielin samalla kun filosofiasta tai uskonnosta hakevat kokevat kriisejä ja masentuvat. Käyn itse asiassa silloin tällöin lueskelemassa paria humanistiblogia korroboroidakseni maailmankuvaani, vuosikausia jatkuva masentunut kiukuttelu maailman väärässä olemisesta on pieninä annoksina aika hauskaa luettavaa.
Tässä sitten rinnakkaisesti sekoitetaan toisetkin kaksi asiaa: se miten onnellinen tai ahdistunut on arkielämässään ja se, millaisilla tunteilla paneutuu tutkimuksiinsa.
Arvostan itse tiedonhalua, (myös ehkä henkilökohtaisista psykologisista syistä koska lukeminen rauhoittaa hermojani) ja tuollainen "keveyden opettaminen" on ollut minusta vain puheenaiheen vaihtamista johonkin muuhun, ei kysymykseen vastaamista. Toisaalta sekin, että antaa intellektuaalisen toimintansa näkyä omassa arkielämässä tuntuu hyvin falskilta, koska silloin tuo omat persoonalliset ja sosiaaliset rajoitteensa ajatusmaailmaansa.
...jatkuu...
Tunnistan myös tuon mainitsemasi "angstisen selityskiireen", mutta siinäkin kuten äsken pitää erottaa kaksi eri ilmiötä:
1. Ihmiset, jotka ottavat roolikseen angstisena intellektuellina olemisen. Tämä alkaa olla ilmiö, jota me molemmat olemme varmasti nähneet mutta niin eri rooleissa, että mittaustarkkuus alkaa tuoda ymmärryseroa. Joka tapauksessa olen varmasti itsekin poseeraillut enemmän kuin nyt haluaisin muistella teeskentelystä, kolmannelle vuosikymmenellä säilötystä teiniangstista ja sporadisesta knoppitiedosta keitetyllä markkinointistrategialla. Onnekseni olin siinä niin säälittävän huono, että historian viekkaus palautti minut itsestäänselvyyksien pariin, missä olen sittemmin viihtynyt.
2. Metafyysinen angsti omien henkilökohtaisten ongelmien ratkaisuna. Tämä voi esiintyä edellisen kohdan roolina tai olla esiintymättä. Niputtaisin tähän kaikki, jotka hakevat jonkinlaista "ratkaisua", tyypillisesti uskonnosta, ideologioista, puolueista tai muista ihmisyhteisöistä tai sitten jostain tieteen "uusista tuloksista", jotka selittäisivät ongelmat kuin taikaiskusta.
Tähän jälkimmäiseen olen kai ollut immuunimpi, mutta tunnistan sitä monissa tutuissakin. Se näkyy tyypillisesti siinä, että reaktiot ja vastaukset esittämiini ajatuksiin poukkoilevat tavalla, josta en millään osaa hahmottaa millä mekanismilla palaute syntyy.
Jos noustaan tästä hieman korkeammalle tasolle, näissä keskusteluissa on minusta sellainen heikkous, että sanoja käytetään löysästi. Esimerkiksi tätä angstausta ei oikein voi käsitellä erottelematta noita kahta ryhmää. Joku ykköstyypin tekijä voi olla yksinkertaisesti falski poseeraaja, joka yrittää vokotella tyttöjä syvällisyydellään, mutta sitä mitä hänestä voidaan sanoa ei tietenkään voi yleistää johonkuhun kakkostyypin elämänsä ongelmiin vastausta hakevaan insinööriin.
Kuitenkin nämä kaikki ilmiöt (vastausten hakeminen ihmisyksilönä vs. tieteilijänä, tekstiä tuottavana filosofina tms. ja toisaalta ykköstyypin sosiaalisesti motivoita vs. kakkostyypin psykologisesti motivoitu angstaus) perustuvat aikaisemmassa kommentissani mainitsemaan haluun löytää oikoteitä ja helppoja ratkaisuja. Ja vielä niin, että heidän tietty psykologinen labiiliutensa johtuisi siitä, että he tietävät fuskaavansa.
Olihan se pitänyt arvata, että pointtini on esitetty jo aiemmin paljon elegantimmin. Wikipedia: Truth:
Friedrich Nietzsche believed the search for truth or 'the will to truth' was a consequence of the will to power of philosophers.
(kappas universumissa on toinenkin Tommi, jolla on pääsy tähän ihmeeelliseen verkkoon xD)
Ihan alkuun tuli mieleen se, että onko tämä metafyysinen angsti nyt määritelty tavalla johon ollaan tyytyväisiä? Minusta näyttää usein siltä, että emme kykene vangitsemaan sanoihin mitä haluaisimme, mutta olemme ilmeisen tyytyväisiä (tähänkin) tilanteeseen, koska voimme käydä tätäkin keskustelua.
Väitän, että älykkään ihmisen depressiota on vaikea erottaa kriisistä, joksi minä kutsuisin tätä metafyysistä angstia. Minusta se on nimenomaan kriisi, jonkinlainen umpikuja, mikä on muodostunut ongelmaksi etupäässä sen takia, että ihminen ei enää osaa astua ulos/etäämmälle ja nähdä laajemmin.
Minusta me voimme määritellä kaikki tarkoitukset, merkitykset, ylipäänsä kaikki asiat joilla on jotain väliä niin, että ne kuin saavat nolla-arvon. Tähän voi päätyä montaa tietä:
1) me elämme matrixiin verrattavasas harhassa, joten meidän tietomme, ajatuksemme, jne, ovat vain "aivotiloja" joilla tuskin on ihmeempää väliä. Tämä ei tietysti estä sitä, etteikö ihminen takertuisi omiin tarpeisiinsa ja ottaisi siitä suuntaa olemassaololleen millaista se ikinä olisikaan.
2) koko tämä universumi on rakennettu niin, ettei täällä ole muuta kuin ikuisesti (?) kiertävää energiaa ja hiukkasia - joten lopputuloksen kannalta katsoen näyttäisi vahvasti siltä, ettei meidän tulisi esittää kysymyksiä lainkaan - ellei sitten niiden esittäminen ole osoittautunut merkittäväksi mielihyvän lähteeksi.
3) meillä ei ole täydellistä tietoa, joten aina on olemassa mahdollisuus, että myös jotain olennaista jää meidän ulottumattomiin - mikä siis on olennaista vain siinä tapauksessa, että sen arvoa ei pysty selittämään tyjäksi/vaarattomaksi/turhaksi. Mutta jos emme voi olla varmoja näiden olennaisuuksien olemassaolosta (koska emme ilmeisesti voi todistaa, että me tiedämme ne), niin olemme tilanteessa jossa me saatamme tietää kaiken tietämisen arvoisen, mutta emme pysty sanomaan onko asia niin. Me vain vedämme mielivaltaisen rajan ja sanomme: "Tämä nykyinen tieto tekee minut tyytyväiseksi" tai vain "Minulla on parempaakin tekemistä, kuin hakata päätäni kiviseinään".
Haluan sanoa sitä(kin), että ihmiset voivat elää elämäänsä hyvinkin erilaisen elämänfilosofian kanssa, eikä siitä tule mitään 'metafyysistä agstia'. Toisinaan törmään ihmisiin joilla on hyvin vahva eskapistinen piirre mikä ilmenee myös siinä, että he haluavat kontrolloida keskustelua, jotta aihepiiri ei muuttuisi koskemaan asioita joista he eivät pidä (jotka tuottavat mielipahaa). Nämä tuskin ovat näitä angstaajia, mutta en myöskään puhuisi kovin avoimista ihmisistä, koska heillä on hyvin vahvat ennakkokäsitykset ja ovat aina valppaina blokkaamaan kaiken mikä edes etäisesti tuoksuu häiritsevältä.
Lainaan kaimaani: "Halu tietää miten maailma toimii ja ymmärtää millaisessa maailmassa elää on varmasti ainoa järkevä syy, miksi kenenkään pitää jatkaa elämäänsä."
Tuossa on perää, ainakin filosofiselta kannalta (minulle filosofia on etupäässä ihmettelemistä). Kun ajattelee tuota prosessina mihin yhdistyy ne angstaajien kysymykset voi toisinaan käydä niin, että aletaan käydä sisäistä dialogia siitä mitkä kysymykset tulisi sulkea pois ja miksi, eli mitkä kysymykset lopulta jäävät eloon ja ihmisen mieleen, jota ihminen sitten jaksaa edelleen prosessoida kun siihen on sopivaa aikaa.
Minusta voisi kysyä myös sitä, mitkä ajatukset ovat turhentavia ja mitä se turhaksi leimaaminen koskee. Miten vakuuttuneita me ylipäänsä olemme näistä turhakkeista? Ettemme vain menisi harhaan ja ajattelisimme vääristä asioista, että ne ovat turhia. Turhakkeethan syövät meidän energiaamme ja lopulta imevät meidät kuiviin antamatta mitään tärkeää.
tommi pienellä t-kirjaimella, ihmiset tosiaan osaavat erottaa toisistaan työnsä ja tapansa hakea perimmäistä totuutta. On vallan mahdollista olla järkevä sillanrakennusinsinööri ja harrastaa vapaa-ajallaan teorioita siitä, kuinka alienit itse asiassa hallitsevat maapalloa.
En kuitenkaan ole yhtä vakuuttunut siitä, että perimmäisen totuuden hakeminen ammattitaitoisestikaan luonnontieteistä suojelisi juuri miltään. Esimerkiksi käyvät yhdysvaltalaiset ja britannialaiset uusateistitiedemiehet. Kyllä, varsinaista työtään tehdessään he puuhastelevat epäilemättä hyvillä mielin. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan puhuessaan siitä samasta työstään suurelle yleisölle he yltyvät mitä kummallisimpiin raivonpurkauksiin, alentuvat kinastelemaan kreationistien kanssa yms. Kyllähän se sinänsä tietysti on ymmärrettävää Yhdysvaltain viimeaikaisessa poliittisessa ilmastossa.
Jälkimmäisessä viestissä tekemäsi erottelu osui hyvin esittämääni kahteen kysymykseen: Ihminen, joka vain leikkii angstista intellektuellia, saattaa herättää ensimmäisen kysymykseni: pitäisikö hänet panna vastuuseen siitä, että muut ottavat hänen juttunsa tosissaan ja ahdistuvat? Kuitenkin vain todellinen "ratkaisunhakija" voi herättää kysymyksen siitä, pitäisikö häntä koettaa jotenkin auttaa eroon angstistaan. Ajattelin kirjoittaessani jälkimmäisen tyypin edustajia. Heitä voi olla vähemmän kuin luulen, sillä mieleeni ei kovin helposti juolahda epäillä ihmisiä falskeiksi poseeraajiksi - olen sillä tapaa sinisilmäinen.
Törmäsin muuten eilen todella, todella rakastettavaan Wittgenstein-sitaattiin. Se liittyy angstiseen selityskiireeseen:
People who constantly ask 'why' are like tourists who stand in front of a building reading Baedeker and are so busy reading the history of its construction, etc., that they are prevented from seeing the building.
Jälkimmäinen Tommi (laskujeni mukaan neljäs blogissani kommentoiva Tommi), en minä ole edes koettanut määritellä metafyysistä angstia. Olen koettanut lähestyä tiettyä ilmiökimppua ilmauksella "metafyysinen angsti". Ilmaus voi lähemmässä tarkastelussa vallan hyvin osoittautua epäonnistuneeksi, mutta kuten sanot, tällä hetkellä keskustelu onnistuu sen ansiosta. Tyytyväinen ei tarvitse olla; epäselvyyksistä kannattaa huomauttaa - kuten tommi tuossa yllä teki. (Minkä seurauksena haluan sulkea "poseeraajat" ilmauksen "metafyysinen angsti" ulkopuolelle.)
Esittämäsi kolme tietä, joita pitkin voi päätyä "älykkään ihmisen depressioon", muistuttavat mielestäni kovasti toisiaan. Niissä on kyse sen huomaamisesta, ettemme löydä valinnoillemme vakaata perustaa. Minä olen sillä tapaa vinksahtanut, etten tajua miksi sen havaitsemisen pitäisi johtaa depressioon. Näen kyllä, että joillain se johtaa.
Mainintasi ihmisistä, jotka "ovat aina valppaina blokkaamaan kaiken mikä edes etäisesti tuoksuu häiritsevältä" on kiinnostava. Epäilemättä heitä on. Metafyysisen angstin vallassa olevat tuntuvat usein olettavan, että kaikki ei-angstaavat ovat näitä blokkaajia. Kyse on varmaan siitä, että samalla tapaa kun minä en tajua perustattomuuden tajuamisesta masentumista/ahdistumista, angstaajat eivät tajua, että siitä voisi olla masentumatta/ahdistumatta.
Tarkennan: olen ollut huomaavinani, että syviä totuuksia filosofiasta tms. hakevat ahdistuvat jossain vaiheessa, samalla tarmolla luonnontiedettä harrastavat erikoistuvat ja innostuvat edelleen. Uskon, että näin on tapauksissa, missä heidän taustassaan ei ole muuten mitään merkittävää eroa.
ps. olen mielelläni massaa, mutta yritän keksiä itselleni toisista (tietenkin paremmista) Tommeista poikkeavan nimimerkin. Pitäisi vain olla taaksepäin yhteensopiva.
"Esittämäsi kolme tietä, joita pitkin voi päätyä "älykkään ihmisen depressioon", muistuttavat mielestäni kovasti toisiaan. Niissä on kyse sen huomaamisesta, ettemme löydä valinnoillemme vakaata perustaa. Minä olen sillä tapaa vinksahtanut, etten tajua miksi sen havaitsemisen pitäisi johtaa depressioon. Näen kyllä, että joillain se johtaa."
Ymmärsit minun kommenttini hieman väärin, koska ne 3 esittämääni tietä eivät juuri johda ihmistä kriisiin/angstiin - mikä on minusta todella harvinaista. Vois tietysti ajatella, että kyse on puhtaasti sovellusongelmasta: tietyn tyyppiset ihmiset johtavat käytännön sovelluksia kohtaamistaan ongelmista ja silloin muodostuu (jos on muodostuakseen) tämä metafyysinen angsti.
Ajatellaan nyt vaikka sellaista väitettä kuin, "millään ei ole mitään väliä", josta henkilö A vetää sen johtopäätöksen, että "onpas hirveä tilanne" ja kehittää siitä itselleen angstin. Henkilö B taas on "rationaalisempi" ja reagoi ajattelemalla tyyliin "joten on ihan sama minkä kannan otan tähän asiaan" ja kuin nostaa hattua ottaessaan askeleita tämän (kumoamattoman?) väitteen ohitse.
Enpäs nyt tiedä onko juuri tässä se oikea aihekohta jättää tämä kommentti, mutta metafyysisestä angstista ja kaikesta keskustelemastanne lukiessani ajattelin kirjoittaa oman vähäisen asiani. En ole niin fiksu, että ymmärtäisin puoliakaan kaikesta siitä. Joten en voi myöskään väittää, että olisin ymmmärtänyt oikein sen toisenkaan puolen. Mutta luulen, että saatan kuulua tuohon angstaajien, laiskureiden ja muiden sellaisten joukkoon. Mielenhäiriö (masennus) minulla on sen mukaan mitä lasketaan nykylääketieteeksi ja psykologiaksi. Olenko oikeasti sen kummallisempi kuin muut, sitä en tiedä. Ehkä muut ovatkin kummallisia ja minä olen normaali? Terminologia ja määritelmät ovat aina olleet minulle vaikeita asioita, kun tarkan määritelmän tekeminen sanoilla tuntuu olevan rajan vetoa sille, missä viiva muuttuu pisteeksi jne. Tiedän vain sen, että kaikenlaisesta angstista eroon pääseminen olisi hyväksi ja se mainittu keveys olisi se "Nirvana" (uskonnolista sanaa lainatakseni). Onko se defenssi niin vahva ja voittamaton? Toivon ettei ole. Mielestäni angstista eroon houkutteleminen ei kuitenkaan voi olla kenenkään ulkopuolisen tehtävä. Angstaavankin ihmisen pitää itse kantaa vastuu. Jos joku haluaa auttaa, niin hyvä. Totta on kuitenkin se, että jos ihminen ei halua apua, niin hän ei sitä myöskään suostu vastaanottamaan.
Sen verran olen väärässä paikassa, että sanon miksi luen tätä kyseistä blogia on se, että on hyvä välillä lukea jonkun järjestäytyneemmän henkilön kirjoituksia. Ne ovat sekä mielenkiintoisia, että ajatuksia herättäviä.
Vielä siitä aiheesta, kun lainallaan muiden kirjoituksia/ajatusrakennelmia ja muokataan niistä teorioita irroittamalla ne asiakokonaisuuksista... Itsekin teen sitä. Rakentelen "teorioita" omaksi ilokseni, vailla minkäänlaista tieteelistä tutkimusta tai menetelmiä. En ole kylläkään koskaan ajatellutkaan niiden kiinostavan ketään ,tai olevan millään lailla tärkeitä. Tai sitä, että niihin pitäisi kenenkään uskoa. Tekisi mieleni sanoa, että vapaa ajattelu on se onni... Siinä taas yksi "totuus".
Metafyysisen angstin angsti? Miksi angstiset ihmiset ylipäätään mietityttävät? Miksi he ovat sen kummempia kuin esim. kuumeiset, joilla on flunssa? Miksi heidät tulee rationaalisesti selittää?
Nämä kysymykset tulivat mieleeni kun lueskelin tuota vilkasta angstikeskustelua. Itse ajattelen, että lähes kaikki kärsivät metafyysisestä angstista. Joillakin se näkyy selvemmin, mutta toiset yrittävät peitellä sitä mitä erikoisimmilla tavoilla. Ainoat, joilla sitä ei ole ovat joitakin mielenrauhan saavuttaneita boddhisatvoja tms...
Tästä näkökulmasta katsoen ne, joiden elämässä angsti selvimmin tulee esiin, ovat normaaleimpia, sillä he reagoivat normaalisti sairaaseen yhteiskuntaamme. He katsovat totuutta silmiin. Tämän vuoksi realistit ovat usein angstaajia(todettu jossain tutkimuksessa). Angsti niin kuin masennuskaan eivät kuitenkaan ole sairauksia, vaan oireita sairaudesta joka voi olla ympäristössäkin.
Uskonnosta ja filosofiasta voi tietenkin saada jonkin vastauksen angstiinsa jos haluaa huijata itseään. Molempien luonteeseen kyllä kuuluu myös se, että niiden kautta angsti voi lisääntyä, sillä maailman selittämättömyys vain kasvaa. Ja miksi angstata tätä? Se on normaali tunnetila, joka saa ihmisen varautumaan tulevaan vaaraan vähän kuin jokainen jota heitetään pullolla väistää pulloa refleksinomaisesti. Angstin voi tietenkin peittää mutta se tuo itsensä aina esiin tavalla tai toisella kunnes sen kanssa on välit todella selvitetty.
Angstin kääntöpuoli on siis mielenrauha ja ihminen joka todella on voittanut angstinsa pystyy itse valitsemaan joko angstinsa tai mielenrauhan tilanteessa kuin tilanteessa. Luulisin että uskonnollisille ihmisille angsti on eräänlainen maailma tai todellisuus jota ei voi olla ottamatta huomioon. Sen kääntöpuolena on tietenkin ilo ja rakkaus, mutta angstista ei haluta luopua koska silloin tulisi luopua myös sen positiivisesta kääntöpuolesta.
Lähetä kommentti
<< Home