25.4.09

Onneksi pidän

8.A on rauhallinen. Aki on poissa ja sulhas-Petri istuu koko tunnin selkä minuun päin. Huomautan Petrille monta kertaa, mutta se ei auta. Hän on jo ajatuksissaan siirtynyt tarkkailuun, eikä normaaliopetus kiinnosta. En viitsi kiristää enää välejämme, koska jäljellä on enää neljä oppituntia. Seisköön vaikka päällään.

Luin Aino Kontulan mainion kirjan Reksi on homo ja opettajat hullui! Opettajan päiväkirja. Sitä suositeltiin minulle joskus osuvana kuvauksena siitä, mikä hirvittävä paikka tavallinen suomalainen peruskoulun yläaste, nykyään yläkoulu, onkaan. (Minullahan ei moisesta ole kokemuksia.) Kieltämättä kirjan koulu kuulostaa oppimisen kannalta melko toivottomalta paikalta, mutta oikeastaan odotin kuitenkin jotain kamalampaa. Luultavasti siksi, että kuten rivien väleistä voi lukea, opettajat eivät näe mitä oppilaat tekevät toisilleen. "Koulun paras keskiarvo" Juho, joka taitaa lopulta tappaa itsensä, ei suostu katsomaan opettajaa silmiin eikä puhu kellekään muuten kuin vastatessaan tunneilla kysymyksiin. Mitä hänelle tehdään kun opettajat eivät näe? Se ei selviä.

Kirjan kertojaminä toteaa yläasteen olevan tyttöjen koulu. Ehkä tavallaan, arvosanojen osalta, mutta ei kuitenkaan aivan. Kyllähän sosiaaliset pojatkin tuntuvat siellä pärjäävän, ja toisaalta kaikki tytöt eivät pärjää. Opettajien, myös kertojan, huomio kohdistuu remmastaviin poikiin. Monet heistä kuvataan rasittavuudestaan huolimatta sympaattisina. Tunnistan hahmoissa erinäisiä luokkatovereitani yläasteajoilta (vaikka heidän tuntikäyttäytymisensä olikin tietysti toisenlaista ja arvosanansa jotain aivan muuta kuin kirjan jolpeilla) ja ymmärrän kirjoittajaa: pidinhän minäkin heistä. He järjestivät kaikenlaista huvitusta puuduttavien oppituntien piristykseksi ja heidän äidinkielen aineensa olivat aina vitsikkäitä (niin, meidän koulussamme kaikki kirjoittivat vallan kelvollisia äidinkielen aineita). Mutta mitenkähän he kohtelivat kirjan Juhon vastineita? En tiedä, en koskaan nähnyt, tai sitten en ymmärtänyt.

Eilen illalla näin hyvän joukon reippaita ja salskeita nuorukaisia. Olin iltakävelyllä Lammassaaressa kuuntelemassa lintuja auringonlaskun aikaan, kun pitkospuita pitkin rymisteli kolmen hengen ryhmissä suunnistavia "kovakuntoisia opiskelijoita", kuten myöhemmin lehteä lukiessani ymmärsin. Olivatpa hauskoja ja hymyileväisiä, tulin entisestäänkin paremmalle tuulelle.

On kevät, kehoni on joogan jäljiltä keveä ja lämmin ja Spotifysta löytyi Cantus Cöllniä. Kaunista. Minua ei ole koskaan kohdeltu niin, ettenkö edelleen pitäisi ihmisistä. Pidän, onneksi.

Tunnisteet: ,

1 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

Panitko muuten merkille, mitä kirja kertoi opettajista? Mielestäni se on tuon Kontulan esikoisteoksen parasta antia, yläasteen väsyneisyyden tietää kyllä muutenkin. Klassikon ainesta on siinä miesopettajassa, jonka mielestä kaikki on perseestä, ja mieleen on myös jäänyt lopun kohtaus, jossa kertoja ajaa polkupyörää, ja hänellä on tyhjä takakumi, "ja muutakin tyhjää on". LOL! t. Make

21.5.09  

Lähetä kommentti

<< Home