9.3.09

Tarinoiden ymmärrettävyydestä

The European researcher faced with these narratives for the first time is, in my experience, easily perplexed: the jumble of seemingly unconnected and conflicting incidents does not appear to have a clear plot or to make up a meaningful series of events. Why is it that narratives whose every word is understood individually do not form a meaningful whole?

Luen edelleen Anna-Leena Siikalaa, tällä kertaa artikkelia "Understanding the narratives of the 'other'". Sen aloitus on minusta jännittävä kiistäessään kertomusten yleisinhimillisen ymmärrettävyyden. Kieltämättä kun Siikala kertoo tšuktšien ja korjakkien korppimyyteistä, tunnistan kyllä, että kyseessä on tarina, mutta yhtä kaikki koen olevani ulalla: "the creator hero Raven and his daughter travel in the body of a whale; the Raven which is swallowed by a wolf begins to hunt in its belly and and does not leave until softened by the prayers of the beast; a cannibal devours everything around him, and at last also himself; the Raven goes into a house which appears to be the body of his wife." Ja niin edelleen kuin missäkin hipin happotripissä.

Ajattelin nyt kuitenkin käyttää tätä Siikalan tekstiä vain aasinsiltana erääseen toiseen aiheeseen, jota olen viime aikoina eräiden keskustelujen ansiosta miettinyt: tarinoiden henkilökohtaiseen ymmärrettävyyteen. Olen kirjoittanut aiemmin erityyppisten selitystarinoiden herättämästä myötämielestä tai vastahankaisuudesta. Nyt puhun muusta. Jotkut perusasetelmiltaan ja roolihahmoiltaan tietyntyyppiset tarinat osuvat minuun paremmin kuin toiset. Tällaisia vetoavia tarinoita ja niiden variaatioita on tietysti lukuisia, ja saatan samastua hyvinkin toisistaan poikkeaviin, jopa keskenään ristiriitaisiin henkilötyyppeihin. Kuitenkin joillain tarinoilla on aivan erityinen merkitys. Ne ovat erityisen ymmärrettäviä.

Tunnistin vastikään Dickensiltä hyvin puhtaaksiviljellyssä muodossa yhden tarinatyypin, jonka huomaan herättävän minussa ristiriitaisia tunteita: se sekä vetoaa että hieman ärsytttää (todennäköisimmin tietysti juuri se vetoaminen ärsyttää). Käytännössä saman tarinan päähenkilöitä ovat David Copperfieldin Agnes Wickfield ja Bleak Housen Esther Summerson. He ovat kiistatta viktoriaanisen ihanteen mukaisen naisellisen vaatimattomuuden ja kainouden henkilöitymiä; hyvin järkeviä ja huumaavan epäitsekkäitä. Esther on sentään hieman inhimillisempi kuin Agnes, jonka tehtävänä David Copperfieldissä on olla puhdasverinen enkeli. Henkilöhahmo sinällään ei kuitenkaan riitä: tarvitaan tarina. Ihanteellinen hyvyys ajaa sekä Agneksen että Estherin surkeaan asemaan; hyvyyden on oltava itsensä vuoksi, ei palkinnon. Lopuksi joku muu tietysti pelastaa ja kaikki päättyy hyvin, mikä on sekä Agnekselle että Estherille valtava yllätys.

Tästä tulee jotenkin mieleen aikanaan sydäntäni hitaasti särkiessäni kirjoittamani huomautus itsen koulimisen tärkeydestä (kyllä, on se hieno biisi). Minusta on jännittävää tunnistaa vetoavia tarinoita enkä halua kieltää niitä millään tavalla. Haluaisin kuitenkin hahmottaa vetoavien tarinoiden vaikutuksia elämässäni ja suhtautumisessani toisiin – se tuntuu eettisesti tarpeelliselta, hyvältä. Tjaa, minkäköhänlaiseen surkeaan jamaan ajattelin ajaa itseäni juuri tällä ihanteellisen hyvyyden tavoittelulla?

Tunnisteet: , , , ,

5 Comments:

Blogger Tommi Uschanov said...

Ja niin edelleen kuin missäkin hipin happotripissä.

Tämä ilmaisusi on ehkä jotenkin tahattomasti paljastava. Voiko alkuperäiskansan korppimyytti todella olla meille absoluuttisen vieras, jos se voidaan mielekkäästi rinnastaa hippien happotrippeihin? Silloinhan se rinnastuu johonkin, joka kuuluu juuri omaan kulttuuripiiriimme, vaikka ei omaan kokemusmaailmaamme.

Eräs niistä kritiikeistähän, joita tietyntyyppisiä antropologisia selitystarinoita kohtaan voidaan esittää, on, että niissä pyritään tekemään tutuksi ja ymmärrettäväksi jotakin, josta antropologi ei huomaa, että se on analogian kautta jo valmiiksi tuttua ja ymmärrettävää hänelle itselleenkin. Tämä voi jopa johtaa ajattelutapaan, jossa meille analogioiden kautta tuttu vieraan kulttuurin aines näyttäytyy tutumpana kuin itse antropologi, joka ei selitystarinahingussaan edes ymmärrä lähteä etsimään analogioita ja jonka ajattelu näin tuntuu hänen kriitikostaan eksoottisemmalta kuin hänen tutkimansa vieras kulttuuri konsanaan (vrt. Wittgensteinin Frazer-kritiikki)...

Tjaa, minkäköhänlaiseen surkeaan jamaan ajattelin ajaa itseäni juuri tällä ihanteellisen hyvyyden tavoittelulla?

Hirvittävään.

Eräs tarinatyyppi, johon olen henkilökohtaisesti suunnattoman mieltynyt, on tarina ihmisestä, joka tavoittelee ihanteellista hyvyyttä ja päätyy täydelliseen katastrofiin (tuhoutuen tai muuttuen tunnistamattomaksi hirviöksi), koska abstraktiona houkuttelevalta tuntunut ihanteellinen hyvyys on todella toteutuneena konkretiana vain niin... vittumaista. Esimerkiksi Dostojevskin Ilkeä tapaus tai Ibsenin Hedda Gabler.

Itse asiassa kirjallisuus tuli ensi kertaa niin moderniksi, että pystyn tuskitta lukemaan sitä, suunnilleen silloin, kun se kehitti tämän tarinatyypin joskus 1800-luvun jälkipuoliskolla.

10.3.09  
Blogger Eufemia said...

Absoluuttisen vieras tuskin, kyllähän me esimerkiksi tunnistamme korppitarinat tarinoiksi. Ne voivat kuitenkin olla juoneltaan käsittämättömiä siinä mielessä, ettemme tajua miten ja miksi asiat seuraavat toisiaan. Siikalan mukaan tarinoita kertovat pitävät niitä aivan johdonmukaisina (ja tutkija voi oppia ymmärtämään johdonmukaisuutta). Happotrippitarinahan ei ole tavallisen tarinan lailla johdonmukainen, ei edes happotrippeilijän mielestä, joten tekemäni rinnastus ei osu kovin lähelle sitä, miten tarinankertojat tarinansa ymmärtävät.

Ahaa, tuo tarinatyyppi. Ymmärrän. Se on kieltämättä tietyssä mielessä valtava parannus verrattuna itse kuvaamaani, ihanteelliseen hyvyyteen pyrkimisen kautta täydelliseen katastrofiin päätyminen kun nyt vain on todellisuudessa paljon todennäköisempää kuin pelastetuksi tuleminen. Hyvä, että siitä alettiin kertoa. Dickensin Agnes ja Estherhän oli pakko pelastaa: heistä ei olisi voinut mitenkään tulla hirviöitä ja tuhoutuminen olisi ollut vastoin Dickensin maailman moraalia. Heidät piti siis joko pelastaa tai jättää räytymään lopuksi pitkäksi iäkseen (mikä olisi kamalaa).

Näyn olevan tarinamieltymyksissäni viktoriaaninen. Katastrofiin päätyminen tuntuu oikealta ja osuvalta, mutta se ei vetoa samalla tapaa kuin (ärsyttävät, sietämättömät) Agnes ja Esther.

10.3.09  
Blogger Tommi Uschanov said...

Absoluuttisen vieras tuskin, kyllähän me esimerkiksi tunnistamme korppitarinat tarinoiksi. Ne voivat kuitenkin olla juoneltaan käsittämättömiä siinä mielessä, ettemme tajua miten ja miksi asiat seuraavat toisiaan.

No, tämä on tietenkin legitiimi tapa mieltää asia, mutta siinä tapauksessa oma kantani on, että siikalalainen ajattelutapa paisuttelee perustelemattomasti kertomusten yleisinhimillisen ymmärrettävyyden puutetta. Minusta korppimyytissä ei esimerkiksi ole mitään vierasta siinä mielessä, missä Siikala ajattelee siinä olevan jotain vierasta, miten tämä mieli sitten tarkkaan ottaen sanoiksi puetaankaan. Kun pohdin asiaa, minussa kehkeytyy päinvastoin juuri se wittgensteinilainen tunne, että omassa kulttuurissani ja omassa yhteiskunnassani on asioita, jotka ovat minulle vieraampia kuin korppimyytti.

Se, mitä sanon tässä Siikalasta, koskee sivumennen sanoen myös Hackingia. Artikkelissaan "Language, Truth, and Reason" Hacking esimerkiksi mainitsee sellaisen renessanssiajan lääketieteessä esiintyneen uskomuksen, että elohopea auttaa syfilikseen, koska Merkurius on kaupankäynnin jumala ja koska syfilis tarttuu turuilla ja toreilla, missä käydään kauppaa. Hacking esittää, että tämänmuotoiset selitystarinat eivät ole nykytieteen mittapuulla epätosia, vaan ne ovat koko nykytieteen sisältämän tosi-epätosi-jaottelun version ulkopuolella, "käyvät yli ymmärryksen". Tässäkään tapauksessa en näe tähän väitteeseen riittävän hyvää syytä. Minusta Merkurius-selitys on nykytieteen mittapuulla epätosi selitys, ei ymmärryksen ulkopuolella oleva selitys.

Happotrippitarinahan ei ole tavallisen tarinan lailla johdonmukainen, ei edes happotrippeilijän mielestä,

No, osa itse asiassa on. Happotrippeilijät voivat esimerkiksi pyytää, että heidän kokemuksiaan kirjoitettaisiin sanelusta ylös, jotta kaikki saisivat tietää, kuinka yllättävänkin johdonmukaisia ne ovat nimenomaan tavanomaisen tarinan lailla. (Ja ylös kirjattuina ne sitten nimenomaan eivät ole johdonmukaisia edes trippailijasta itsestään trippailun ollessa ohi, mutta se on jo toinen seikka.) Tietenkin tässä on tietty ero korppimyyttiin siinä mielessä, että korppimyytin edustama "trippi" ei lopu koskaan vaan sitä pidetään yhtä "totena" riippumatta tajunnantilojen vaihtelusta (mikäli olen ymmärtänyt oikein?).

10.3.09  
Blogger Eufemia said...

Minäkään en ole vakuuttunut tuosta Hackingin Merkurius-selityksen tulkinnasta: Merkurius-selitys ei tunnu käsittämättömältä. Se on johdonmukainen, vaikka kyseinen johdonmukaisuus onkin sellaista, johon en "usko": en myönnä tuota johdonmukaista selitystarinaa uskottavaksi selitystarinaksi. Itse asiassa en "usko" koko siihen selitystarinatyyppiin, jota se edustaa. Tämä on kuitenkin eri asia kuin käsittämättömyys.

Siikalan kuvaamat tarinat ovat eri tavalla vaikeita ymmärtää. Merkurius-selitystarinassa on juoni, jonka käänteitä seuraan ongelmitta ja osaan jopa ennakoida. Sen johdonmukaisuus on minulle täsä mielessä tuttua. Korppimyyttien juonia sen sijaan en osaa lainkaan ennakoida: "the Raven goes into a house which appears to be the body of his wife" – oho.

Siikala kuitenkin väittää, että tutkijan on mahdollista oppia ennakoimaan tšuktšien ja korjakkien tarinoiden juonenkäänteitä. Ne siis ovat johdonmukaisia samaan tapaan kuin Merkurius-tarina (ja ymmärtääkseni toisin kuin happotrippitarina), mutta niiden johdonmukaisuus on länsimaisille tutkijoille ensikohtaamalla vierasta. Se täytyy opetella. Opettelu on Siikalan mukaan kuitenkin mahdollista.

Tästä tulee jostain syystä mieleen Kathleen Emmetin kuvaama tilanne, jossa antropologi koettaa saada haastateltavan tekemään tietyn päätelmän annettujen, hypoteettisten premissien pohjalta. Haastateltava ei kuitenkaan tee oletettua päätelmää vaan tarttuu jatkuvasti haastattelijan näkökulmasta epäolennaisiin seikkoihin. Antropologin tehtäväksi kai jää opetella miten ne ovat haastateltavalle olennaisia?

Olen muuten juuri nyt sitä mieltä, ettei väite ajattelun paikallisuudesta aina edellytä yhteismitattomuutta.

11.3.09  
Blogger Matti said...

Hyvyys, absoluuttinen tai ei, on adjektiivin nominalisaatio, ja sellaisena siihen ei tarvitse liittää mitään ontologisia sitoumuksia. Q.E.D.

11.3.09  

Lähetä kommentti

<< Home