Joskus luvattu selvennys

Samoin tieteentutkijan pyrkimys selittää myös oikeina pidettyjä uskomuksia nähdään joskus pyrkimyksenä osoittaa nämä uskomukset vääriksi. Tämä virhe on ymmärrettävä, sillä arkiajattelussa pyrimme löytämään selityksiä juuri väärille uskomuksille. Tällöin kuitenkin tieteentutkijan tavoitteet tulkitaan väärin. Tieteentutkijalle se, että uskomukselle on selitys, ei tarkoita, että uskomus on väärä. Hänen näkökulmastaan tutkimuksen kohteena olevien uskomusten hyväksyttävyyden ja järkevyyden arvottava arviointi on erillinen tehtävä.

Luen Mika Kiikerin ja Petri Ylikosken kirjaa Tiede tutkimuskohteena: filosofinen johdatus tieteentutkimukseen. Se vaikuttaa kohtuullisen pätevältä oppikirjalta. Siteeraamassani pätkässä puhutaan olennaiseksi koskemastani asiasta, joka sattumoisin liittyy aiheeseen, josta olen joskus luvannut kirjoittaa. Nyt on hyvä hetki lunastaa lupaus, sillä luen myös Bruno Latourin teosta Emme ole koskaan olleet moderneja:

Työtämme ei kuitenkaan ymmärretä, koska se viipaloidaan kolmeksi komponentiksi, jotka vastaavat kriitikkojemme tavanomaisesti käyttämiä käsitteitä. He tekevät siitä luontoa, politiikkaa tai diskurssia. [...]

"Mutta siinä tapauksessa te puhuttekin varmaan politiikasta? Pelkistätte tieteellisen totuuden pelkiksi poliittisiksi etupyyteiksi ja teknisen tehokkuuden vain strategisiksi liikkeiksi?" Tämä on toinen väärinymmärrys. Mikäli faktat eivät sovi siihen samalla kertaa marginaaliseen ja pyhään tilaan, joka hartaudenharjoituksessamme on niille varattu, silloin näyttää siltä, että ne latistuvat välittömästi puhtaiksi paikallisiksi sattumuksiksi tai hedelmättömäksi vehkeilyksi. Kuitenkaan tieteentutkimus ei puhu sosiaalisista konteksteista tai vallankäytöstä vaan siitä, miten ne kietoutuvat tutkimuskohteisiin ja kollektiiveihimme. [...]

Kieltämättä tieteelliset tosiasiat ovat kylläkin konstruoituja, mutta niitä ei voi palauttaa sosiaaliseen, koska tämä ulottuvuus on täynnä objekteja, joita käytetään sosiaalisen konstruoimiseen.

Keskustelen tätä kirjoittaessani ystäväni kanssa, joka – hupaisaa kylläkin – sanoi juuri ääneen sen mitä olin kirjoittamassa, eli että Latouria ei voi pitää minkään tavanomaiseen tapaan ymmärretyn sosiaalisen konstruktionismin edustajana vaan pikemminkin sellaisen kriitikkona. Vaikka hän pitää tieteellisiä tosiasioita konstruoituina, hän ei selitä tieteellisiä tosiasioita palauttamalla niitä sosiaaliseen. Päin vastoin, hänhän väittää, että vastaavasti sosiaalista ulottuvuutta konstruoivat sellaiset asiat (objektit), jotka tavataan lukea "luontoon" kuuluviksi.

Yksi Latourin perustavista ajatuksista on tiettyjen erottelujen tosiasiallisuuden kyseenalaistaminen. Puhumme ikään kuin nuo erottelut olisivat selviä ja näppäriä, vaikka todellisuudessa jo sanomalehden avaaminen osoittaa, etteivät ne sitä ole:

Tämä ei kuitenkaan näytä vaivaavan ketään. Sellaiset otsakkeet kuten Talous, Politiikka, Tiede, Kirjat, Kulttuuri, Uskonto ja Paikallisuutiset pysyvät paikoillaan niin kuin tekeillä ei olisi mitään ihmeellistä. Pikkuruinen aids-virus vie sinut seksistä tiedostamattomaan, Afrikkaan, kudosviljelmille, DNA:han ja sitten San Franciscoon mutta asiantuntijat, älyköt, journalistit ja päätöksentekijät viipaloivat viruksen kutoman verkon siisteiksi osasiksi, joissa on vain tiedettä, vain taloutta, vain sosiaalisia ilmiöitä, vain paikallisuutisia, vain tunteita ja vain seksiä.

Latour siis koettaa tutkia tiedettä kyseenalaistaen tämän tavan pilkkoa asiat eri alueille kuuluviksi ja olla sitten kuin nuo alueet eivät kytkeytyisi toisiinsa. Hän tahtoo tutkia asioita luokittelematta jo valmiiksi määrätyillä tavoilla. Kun tähän tapaan ajatellen lähdetään tutkimaan vaikkapa laboratoriotyötä, tulee helposti selväksi, että tieteelliset tosiasiat ovat konstruoituja. Se ei kuitenkaan tee tieteellisistä tosiasioista mitenkään vähemmän tieteellisiä eikä se ole kritiikkiä tieteen tutkimustuloksia kohtaan. Kun Robert Boyle 1600-luvulla tukehdutti lintuja ilmapumpussaan, tieteellinen tosiasia, tyhjiö (tai ainakin melkein tyhjiö; Boylen tiivisteet taisivat vuotaa), oli ilman muuta laboratoriossa konstruoitu asia. Sellaista ei tavattu maapallolla missään muualla kuin laboratorioon vaivalla ja tietoisesti rakennetussa härvelissä. Ilman konstruointia sellaista ei olisi syntynyt. Konstruoinnista huolimatta tyhjiö pysyy tieteellisenä tosiasiana. Sille, miksi sellainen konstruoitiin, on olemassa syitä, ja tieteentutkijaa kiinnostaa selvittää tällaisia syitä. Laboratoriokäytännöt ja niiden kehittyminen, tiettyihin tuloksiin päätymiseen johtavat tosiasialliset prosessit, miksei tutkijan uskomukset ja sitoumuksetkin – tällaiset asiat kiinnostavat tieteentutkijaa.

Koska Latourilta kuitenkin löytyy montakin lausetta, joissa hän toteaa, että "tieteelliset tosiasiat ovat konstruoituja" tai muuta vastaavaa, häntä luetaan hyvin helposti väärin. Tuollainen lause tulkitaan jokseenkin väistämättä väitteeksi, etteivät tieteelliset tosiasiat olisi oikeastaan tosiasioita lainkaan, vaikkei Latour missään väitä sellaista. Hän tekee omien sanojensa mukaan tieteen antropologiaa, mutta häntä luetaan kuin hän pyrkisi kiistämään tieteen tutkimustuloksia. Pyrkimykseen selittää tieteellistä toimintaa heijastetaan oletus, että vain vääriä uskomuksia ylipäätään koetetaan selittää; Kiikerin ja Ylikosken sanoin:

Arkiajattelussa (myös tieteellisessä arkiajattelussa) emme normaalisti katso, että todet tai järkevät uskomukset kaipaavat selitystä. Oletamme, että uskomuksen totuus tai järkevyys sinänsä riittää selittämään, miksi henkilö tuohon väittämään uskoo. Sen sijaan pyrimme usein selittämään, miksi muut ovat kanssamme eri mieltä tai miksi he uskovat epätosina tai järjettöminä pitämiämme asioita.

Tämä asenne saa olettamaan, että yritys selittää miksi ja miten tietty uskomus muodostuu, on tuon uskomuksen kritiikkiä. Lisäksi ei ole helppo tulla ymmärretyksi jos ei tahdo jakaa ilmiöitä luontoon, politiikkaan ja diskurssiin kuuluviksi. Niinpä on jokseenkin väistämätöntä, ettei Latourin kysymyksenasetteluja kuunnella vaan häntä luetaan kuin hän osallistuisi siihen keskusteluun, josta hän on irrottautunut.