11.7.05

Akateemisen Karjala-Seuran maine

Käsitys siitä, että kansakunnalla voi olla sille erityisesti kuuluvia tehtäviä, rakentuu sille teorialle, että kansakunta on organismi, yksilö, subjekti. Nationalismin kansaa ja kansallisuutta korostava ajattelu johti luonnostaan näkemään kansakunnan muuna kuin vain yksilöiden summana – jonakin, joka oli samaa menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa: kansakunta eli omaa elämäänsä, sillä oli luonteensa ja päämääränsä, jota yksilöiden tuli toteuttaa. Tämän ns. organismiteorian soveltaminen käytäntöön edellyttää kuitenkin välttämättä tulkintaa: jonkun on selitettävä, mikä kulloinkin on kansakunnan "todellisen" päämäärän mukaista.

Olen lukenut ja kuullut viime päivinä paljon seuroista ja salaseuroista. Nyt luen Matti Klingen Ylioppilaskunnan historiaa, lukua "Akateemisen Karjala-Seuran taustaa". Minusta on terveellistä lukea historiankirjoitusta, jonka ikä pakottaa miettimään onko se vanhentunutta, miten tulkinnat ovat muuttuneet esimerkiksi sitten vuoden 1968, jolloin tämä kirja on julkaistu. Tuoretta tutkimusta lukiessani en aina tule niin pakottavasti sijoittaneeksi kirjoittajaa aikaansa. Metodien ajattelu kärjistyy kun lukee sellaista, minkä epäileminen on itsestäänselvempää. Pitäisi osata ottaa sama asenne kaikkeen historiantutkimuksen lukemiseen.

Klinge kirjoittaa ajatuksista, jotka vaikuttivat Akateemisen Karjala-Seuran perustamiseen ja toimintaan. Vienan ja Aunuksen retkien epäonnistuminen toimi kimmokkeena, vaikka ajan nationalistisessa aatemaailmassa seuran perustaminen ei olisi välttämättä erityisempiä syitä kaivannutkaan.

Heimoaatetta ei voi erottaa laajemmasta kansallisuusmielisyydestä, sillä niiden perustava rakenne on sama. Aatteiden yhtenevyydestä kertoo paljon sekin, että niitä ovat ajaneet samat ihmiset samaan aikaan. Karjalatoiminta oli 1930-luvulla isänmaallista toimintaa. Nationalistisessa ajattelussa, kohdistui se sitten heimoon, kansaan tai molempiin, oletetaan yhteisösubjekti, jolla on vähintäänkin piirteitä, mutta mahdollisesti jopa oma tahto. Piirteiden avulla rajataan muita ulos, tahto määrittää ajatellun hahmon yksilönkaltaiseksi.

Kaikessa Karjalatoiminnassa on nykyään hieman epäilyttävä kaiku. Jos Suomessa olisi nationalistisia terroristeja, he varmaan ajaisivat Venäjänpuoleisen Karjalan alueiden siirtämistä Suomelle. Akateemisen Karjala-Seuran fasistinen maine ja yhteydet Lapuan liikkeeseen muistetaan vielä. Jos tahtoo ajatella sellaisia ilmiöitä kuin paikallisuuden kokemus, heimotunne ja kotiseuturakkaus, karjalaisuus ei ole maltillisin mahdollinen esimerkki mietittäväksi. Se tuntuu hauskan haastavalta.

On yllättävän vaikea puhua paikallisesta ajattelusta ja paikallisista kokemuksista ilman että tulee luoneeksi jonkinlaisen yhteisösubjekin ajatuksen. Esimerkiksi ”karjalaisuus” on jotain, joka saa sisältönsä kuvauksista. Kuvaukset kuvaavat kohdetta, joka on mikä? Tai kuka? Karjalaisuutta on kuvattu eri aikoina eri tavoin, nykyinen kuvamme (jos mistään yhtenäisestä kuvasta voi puhua) on vahvasti muun muassa Topeliuksen Maamme-kirjan vaikutuksen värittämää, aikanaan "yleinen" kuva on ollut paljon vähemmän iloluontoinen. Topeliuksen kuvauksia luettiin kouluissa ympäri Suomen, ja kuvausten toteuttaminen ainakin teki ne tosiksi: kirja tarjosi tietoa identiteeteistä, joihin saattoi samastua. Kun aletaan kysyä kenen esimerkiksi karjalainen identiteetti on, jonkinlainen heimohengetär tai yhteisösubjekti alkaa pian kummitella.

En tiedä voiko paikallisesta ajattelusta ja kokemuksesta puhua ilman ajatusta jonkinlaisesta yhteisösubjektista. Koetan ajatella paikallisuutta, juuri jotain tietyä ja eriteltyä paikallisuutta, karjalaisuutta, ilman että sitä määritellään ja essentialisoidaan sillä tavalla kuin yhteisösubjektia on tapana. Määrittely rajaa muut, ”meihin” kuulumattomat ulos ja asettaa kysymyksen määriteltävän (yhteisösubjektin) todellisuudesta. Minusta olisi mielenkiintoista kokeilla paikallisen kokemuksen ajattelemista yrittäen samalla kyseenalaistaa yhteisösubjektin ajatuksen.

Tunnisteet: