17.2.05

Luen blogeja

Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä, että naisia. Nämä näet seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista. Lapsillakaan ei ole muuta suojaa villieläimiltä ja rajuilmoilta kuin jonkinlainen oksista punottu katos. Sinne palaavat nuoret, se on vanhojen turvapaikka. Mutta tämä on heistä onnellisempaa elämää kuin pelloilla huokaileminen, vaivalloinen talojen rakentaminen sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito omasta ja vieraasta omaisuudesta. Rauhassa jumalilta ja rauhassa ihmisiltä he ovat saavuttaneet sen vaikeimman päämäärän, ettei heidän tarvitse edes mitään toivoa.

Tacituksen kuvaus suomalaisista palasi mieleeni tänään. Muistelin myös lukuisia 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussakin kirjoitettuja lausuntoja suomalaisten kansanihmisten toivottomasta takapajuisuudesta ja edistyskelvottomuudesta: kaikki heidän hyväkseen tehtävä työ tulisi olemaan turhaa, sillä heidän pohjaton typeryytensä tulisi tekemään vähäisimmänkään sivistyksen saavuttamisen mahdottomaksi. Mieleenmuistumat liittyivät tähän Markun verkkolokissa käytyyn oivalliseen keskusteluun.

Risto Niemi-Pynttäri kommentoi taannoista Hölderlinin lähimaastossa liikkunutta kirjoitustani. Voiko avantgardisti todella edetä yhä kauemmas tuntemattomaan jos hän ei käänny missään vaiheessa katsomaan kotiaan? Koti, kieli jonka kautta avantgardistikin asuu maan päällä, asettaa lähtökohdan. Jokaisella avantgardistilla on oma alkuperäinen kehikkonsa, jonka rajoja hän voi alkaa murtaa. Kehikon muoto ohjaa tapaa, joilla sitä aletaan murtaa, eli kehikosta tuskin ehtii yhden elämän aikana kokonaan irrottautua. Siksi etäämmäs saattaa päästä se, joka kääntyy takaisin ja katsoo tarkasti mistä lähti, ja miten lähtökohta on ohjannut reittivalintoja ja lähtökohdan karttelu on peittänyt joitain aivan muuta ehkä kokonaan näkyvistä.

Sven Laakso kirjoittaa tilasta verkkoseuduilla:

Tietoverkkoon jos minne soveltuu se amerikkalainen infrastrukturointikäsitys, että niin kauan kuin vapaata tilaa preeriaa löytyy, rakennetaan uutta. Vanha hylätään epäröimättä, eikä sitä ainakaan tahallisesti sidota uuteen, jonka uutuutta nimen omaan korostaa se absoluuttinen tuoreus, jonka tunnusmerkkejä ovat historiattomuus, juurettomuus, ja kuin taivaasta tipahtaneen traditiotietoisuus.

Verkon maantiede ja sen paikkojen olemassaolon tapa on viehättänyt minua jo eräitä vuosia, mutta jostain syystä en ole päätynyt lukemaan paperilta mitään sen lähemmäs aihetta eksyvää kuin mitä Baudrillard ajoin on. Joku Manuel Castells on vain tylsä. En ole löytänyt sellaista kirjoittajaa, joka ihmettelisi verkossa niitä asioita, joita minä ihmettelen, ja jonka tekstiä olisi saatavilla painettuna. Eikö muista tunnu kummalta se, että kun talo puretaan, jäljelle jää tontti, mutta kun monia käytäviä ja soppia sisältänyt sivukokonaisuus puretaan, se vie paikkansa mennessään? Paikkaa etsivä joutuu vain kiidätetyksi sen lattean viestin luo, joka kertoo, ettei paikkaa enää ole. Verkossa on myös polkuja, jotka muistuttavat polkuja metsässä. Nämä polut kuitenkin liikkuvat kuin Tolkienin metsissä. Kaipaan oikeastaan pelkästään verkkoon sijoittuvaa fantasiakirjallisuutta ja satuja.

Khilou on kehittänyt jotain, joka varmaan huomenna leviää kulovalkeana. Tässä oli selitys pisteitteni kertymisestä, mutta se oli tylsä. Poistin. 440.

Nyt nukkumaan.