20.11.04

Selkeää asiatekstiä

Koska asiatyyliä käytettäessä halutaan lukijoille välittää jokin asiasisältö, on tyyli sitä parempaa, mitä täsmällisemmin, nopeammin ja miellyttävämmin vastaanottaja voi tekstin omaksua. Hyvä tyyli on siis selkeää, tiivistä ja havainnollista. Vastaavasti esityksen sekavuus, laveus ja kuivuus ovat asiatyylin suurimmat heikkoudet.


Luen Ritva Rainion aina ihastuttavaa teosta Asiatyyli ja viestintä vuodelta 1968. Pidän kielenhuolto-oppaiden lukemisesta.

Viime aikoina olen miettinyt paljonkin sellaisen kirjoittajan ongelmia, joka koettaa yleistajuisesti esitellä eri tieteiden tuloksia ja etenkin eri tieteiden pyrkimyksiä. Useinkin eri alojen asiantuntijoita moititaan tyylin hämäryydestä, koukeroisesta kielenkäytöstä ja eksymisestä epäolennaisuuksiin. Puhe tai teksti on erikoistermeillä kyllästettyä ja loppumattoman pitkää ja uuvuttavaa.

Nämä moitteet eivät ole aiheettomia. Kuitenkaan en usko, että monikaan kirjoittaja tahallaan on käsittämätön, he vain joutuvat kamppailemaan monen ongelman kanssa kirjoittaessaan. Kuvittelen nyt jonkin tieteenalan tutkijaa kirjoittamassa sanomalehteen tarkoitettua hänen omaa erikoisalaansa esittelevää tekstiä. Kyseessä on kohtalaisen hyvä kirjoittaja.

Ensimmäinen pulma on tietysti sen unohtuminen, minkä asioiden voi olettaa kuuluvan yleissivistykseen. Voi olla vaikea ymmärtää mitkä asiat ovat suurimmalle osalle mahdollisista lukijoista itsestäänselviä, mitkä taas ovat oman opiskelun ja työn myötä tulleet tutkijalle itsestäänselvyyksiksi. Kirjoittaja luulee kirjoittavansa aivan selkeää ja yleistajuista tekstiä vailla vaikeita sivistyssanoja tai muuta ikävää, mutta ei tule ajatelleeksi, että tekstin ymmärtäminen on helppoa vain, jos lukija on selvillä kyseisen alan peruskäsitteistä ja olennaisimmista kysymyksenasetteluista. Tämä unohdus johtaa siihen, että suurin osa mahdollisista lukijoista hylkää tekstin silmäiltyään sitä hetken.

Tämä ei ole vähäinen ongelma. Tilanteeseen voi koettaa samastua kuvittelemalla, että joutuisi selittämään kaupungin joukkoliikenteen toimintaa Afganistanin maaseudulta yllättäen Helsinkiin kuljetetulle ihmiselle, joka ei ole aiemmin käynyt yhdessäkään kaupungissa. Vaikka yhteinen kieli löytyisi, on vaikea arvailla, mistä selostus täytyisi aloittaa.

Seuraava ongelma on se, että kirjoittaja tahtoo yleistäessäänkin välttää kömmähdyksiä. Hän tietää, että hänen alallaan on eräitä merkittäviä kiistakysymyksiä, joihin voi helposti ottaa kantaa jollain aivan viattoman tuntuisella sanavalinnalla. Hän ei tahdo tällaisessa kirjoituksessa ottaa kantaa mihinkään tieteenalan perusteita koskevaan kiistaan.

Oletetaan, että kirjoittaja puhuu tdgjuu-eläimistä, ja joutuu mainitsemaan niiden käpälät eli tassut. Oletetaan myös, että asiantuntijat kiistelevät verissä päin siitä, onko tdgjuu-eläimellä käpälät vai tassut. Kiistalla ei ole yleistajuisen artikkelin kirjoittamisen kannalta mitään väliä, mutta pitää muistaa, että kaikki nuo asiantuntijat myös lukevat kirjoittajamme artikkelin. Hän siis joutuu jatkuvasti sanomaan "tdgjuun käpälät tai tassut" ollakseen nostattamatta päälleen suuren kollegajoukon vihoja. Varmaan kirjoittajan itsensäkin mielestä olisi harmillista antaa toiselle tulkinnalle tgjuun alaraajojen osasta etusija, jos hän kerran ei tahdo ottaa asiaan kantaa.

Valittu ilmaus ei kuitenkaan ole kovin selkeä, lukija mielestä se luultavasti on omituinen. Tehdessään yleistystä kirjoittaja saattaa kohdata monia tällaisia pulmia, joiden selittäminen lukijalle ei ole mahdollista, koska selitys veisi liikaa tilaa. Hän joutuu siis joko tekemään viattoman oloisilla sanavalinnoilla merkittäviä valintoja kiistoissa perustelematta väitteitään mitenkään, mikä on ikävää ja epätieteellistä, tai käyttämään kummallisilta tuntuvia ilmauksia. Valinta ei ole helppo.

Kolmas ongelma on ehkä hankalin kirjoittajamme kannalta. Suuri osa lukijoista näet arvelee ymmärtävänsä kirjoittajan erikoisalasta jotain, mutta heidän ymmärryksensä alasta eroaa merkittävällä tavalla siitä, miten kirjoittaja alansa ja oman tehtävänsä käsittää. Lukija tahtoo tutkijalta vastauksia eri kysymyksiin kuin mihin tutkija etsii vastauksia tai mistä hän on edes kiinnostunut. Tämän vuoksi kirjoittaja saa kiukkuisia vastineita.

Lukija toivoo kielitieteilijän antavan joukon sääntöjä: kertovan mikä on oikein sanottu, mikä väärin. Tutkija taas ei usko kielen olevan sellainen asia, jossa lukijan toivomia sääntöjä voisi antaa. Lukija hermostuu. Tutkija koettaa perustella ratkaisuaan, selittää, miksi hän pitää ehdottomien kielioppisääntöjen antamista mahdottomana. Lukija turhautuu: ei hän tahdo mitään ikävystyttävää käsiteanalyysiä, hän tahtoo tietää mikä on oikein ja mikä väärin. Jos tutkija ei osaa sitä kertoa, hänen täytyy olla huono tutkija. Tutkija palaa vaisuna kammioonsa.

Lukija toivoo biologin perustelevan ihmisten toimintaa, selittävän mitä hyötyä mistäkin vietistä on, kertovan mitä hyötyä vaikkapa homoseksuaalisuudesta ihmislajin kannalta on, tai määrittelevän mikä toiminta on luonnollista ja mikä ei. Tutkija koettaa selittää, ettei tällainen ole luonnontiedettä. Biologi ei oleta suunnitelmia, joita luonto noudattaisi, eikä puhu jonkin ilmiön hyödyllisyydestä tai haitallisuudesta sillä tavalla kuin lukija tahtoisi. Hän ei oleta, että vaikkapa homoseksuaalisuudesta tarvitsisi olla mitään hyötyä siinä merkityksessä, mitä lukija tässä ajaa takaa. Lukija hermostuu: mitä iloa biologiasta on, jos se ei selitä mitä tarkoitusta varten ihmiset ja eläimet toimivat kuten toimivat. Tutkija koettaa selittää päämääräsyyn käsitteen epätieteellisyyttä. Lukija kyllästyy tykkänään, ei hän tahdo mitään käsiteanalyysiä vaan vastauksia. Tutkija vaikenee.

Tutkija ei ole lainlaatija eikä pappi. Häneltä kuitenkin tahdotaan vastauksia kysymyksiin, joihin lainlaatijoiden tai pappien vastaukset olisivat sopivampia. Hyvin harvoin kukaan jaksaa kuunnella kun tutkija koettaa selittää miksi kysymys, johon häneltä vaaditaan vastausta, on tutkijan mielestä väärin muotoiltu.