Erityistieteiden kummalliset metodit

Mikään ei tietenkään estä kehittelemästä tutkimuksen metodiikkaa Gadamerin filosofiaan tukeutumalla, mutta tällöin vastuu metodien käytöstä siirtyy Gadamerilta metodien kehittäjille ja mahdollisille soveltajille. Käytettäessä filosofiaa aputieteenä on syytä muistaa, että myös filosofiassa vallitsee 'hämmentävä metodinen pluralismi' eli tutkimuksen tavoitteiden pluralismi (johon filosofit yleensä suhtautuvat esimerkillisesti: filosofisen tyynesti). Metodisille ratkaisuille ei löydy yleisesti hyväksyttyjä filosofisia perusteita, koska filosofit ovat eri mieltä siitä, mikä on filosofisesti perusteltua. Filosofian ja erityistieteiden yhteistyö on hedelmällistä, jos filosofit muistavat asiantuntemuksensa rajat eli karttavat metodisten neuvojen tyrkyttämistä ja sallivat tekstiensä käytön (käyttäjän vastuulla) metodisen reflektion analyyttisenä apuna. Eniten apua filosofiasta olisi, jos tutkijoiden tekstit olisivat sekä empiirisen tutkimuksen että filosofisen reflektion tuotteita, jos filosofian ja erityistieteiden ero olisi vain analyyttinen: vaikka kyse on erilaisista töistä, ei niiden tekeminen välttämättä edellytä eri ihmisiä.

Ai suhtautuvat vai?

Sitaatti on alaviite Markku Hyrkkäsen artikkelista "Merkityksien kontekstit ja kontekstien merkitys". Olen jostain syystä miettinyt viime aikoina päinvastaista ongelmaa kuin sitä, mihin Hyrkkänen tässä tarjoaa yleisiä ohjeita. Olen näet arkaillut ja pohtinut erityistieteiden, erityisesti historiantutkimuksen, hyödyntämistä filosofista tekstiä kirjoitettaessa. Kuinka syvälle historijoitsijain käyttämien metodien taustaoletuksiin kirjoittajan on sukellettava välttääkseen vesittämästä niillä filosofista tekstiään? Jos tahtoisi viitata jonkin kiinnostavan tutkimuksen tuloksiin, mutta siinä kirjan ensimmäisessä (usein aika väkinäisessä) luvussa kuvatut metodit eivät aivan sovi yksiin sen kanssa, mikä omassa työssä (ja toivottavasti ajattelussa) on "filosofisesti perusteltua"? Se missä määrin käytetyt metodit kulloinkin värittävät tehtyä tutkimusta, vaihtelee tietysti suuresti. Sen selvittäminen minkä verran historiantutkimusta voi apunaan käyttää, tuntuisi vaativan historijoitsijan koulutusta.

Tai sitten on joko tyydyttävä turvallisempaan käsitepyörittelyyn, jota on konkretisoitu mahdollisimman vähän, tai otettava taas kerran tietoisesti se mokaamisen riski, joka tietämättömyydestä aina seuraa. Filosofiallekin olisi apua ja iloa siitä, jos sen "ja erityistieteiden ero olisi vain analyyttinen: vaikka kyse on erilaisista töistä, ei niiden tekeminen välttämättä edellytä eri ihmisiä". Paljonkin apua ja iloa.