29.5.04

Alkuperäinen asu

Saussure offers several examples of such inversion, such monstrosity: "But the tyranny of the letter goes even further. By imposing itself upon the masses, it influences and modifies language. This happens only in very literary languages where written texts play an important role. Then visual images lead to wrong pronunciation; such mistakes are really [proprement] pathological. This happens often in French. Thus for the surname Lefèvre (from latin faber) there were two spellings, one popular and simple, Lefèvre, the other learned and etymological, Lefèbvre. Because v and u were not distinct in the old system of writing, Lefèbvre was read as Lefèbure, with a b that had never really existed in the word and a u that was the result of ambiguity. Now the latter form is actually pronounced" (C 53-54). Citing this passage, Derrida asks: "Where is the evil? ... And what has been invested in the 'living word' that makes such 'aggressions' of writing intolerable? What investment begins by determining the constant action of writing as a deformation and an aggression? What prohibition has thus been transgressed? Where is the sacriledge? Why should the mother tongue be protected from the operation of writing?" (G 61). Saussure predicts that such violence exercised by writing upon speech will only increase in the future.


Tämä kirjoitus on hauska aloittaa sitaatilla eräästä alaviitteestä, jossa siteerataan kahta tekstiä, joista toisessa kommentoidaan toista. Kyseinen alaviite löytyy John Sallisin kirjasta Double Truth.

Latina on tietysti alkuperäisempää kuin ranska, joten latinantuntijain suosima etymologian huomioiva ja oppinut asu nimestä, josta Saussure puhuu, on alkuperäisempi kuin vulgaari ja rappeutunut rahvaan murteen mukainen muoto. Vaan sitten latinantaidoton ranskaa puhuva rahvas on ottanut muokattavakseen tuon alkuperäisemmän asun nimestä, ja tehnyt siitä uuden, taas vääristetyn version.
Tai ehkä on niin, että suullinen, elävä kieli on aina alkuperäisempää kuin kirjoitettu, joka yksin kykenee kantamaan mukanaan tietoista etymologisesta alkuperästä kiinni pitämistä. Latinalaissävytteinen muoto nimestä siis olisi epäautenttinen, koska se ei ole enää elävää kieltä. Elävä suullinen eli aito ja alkuperäinen kieli on jo muotoutunut tietynlaiseksi, ja väkinäinen kielen historiasta muistuttaminen vain runtelee tuota elävää kieltä, ohjaa sitä vääristymiin ja harhapoluille.

Autenttisuuden tai alkuperäisyyden olettaminen saa usein aikaan kummallisia tapahtumia. Oletetun autenttisen tiukka arvostaminen sen autenttisuuden vuoksi saa vielä useammin aikaan vielä kummallisempaa tuohtumusta.

Kielessämme ei vielä ainakaan 1800-luvun alussa juuri missään käytetty d-äännettä. Erilaisten oikeinkirjoituksen pulmiin ja murrekiistoihin liittyvien selkkausten seurauksena d-kirjain kuitenkin ilmaantui kirjoitettuun kieleemme. Vieraita kieliä osaavat taas tiesivät kuinka d kuuluu ääntää. Niinpä meidän (ei meiän, meirän tms.) kieleemme kuuluu nykyään d-äännekin.