21.4.04

Oidipus ja tekijänvelvollisuudet

"On a sans doute raison de voir dans ce héros d'une autre tragédie de Sophocle qu'est Oedipe le prototype du philosophe, de celui qui désire et cherche le savoir. Car Oedipe est ce héros tragique qui, contrairement à Antigone, ne meurt pas, mais n'en finit pas, au cours de la longue errance qui attend l'aveugle qu'il est devenu, de vivre pour ainsi dire sa propre mort, lui que le choeur nomme atheos (vers 661 de Oedipe-Roi), c'est-à-dire non pas 'athée' au sens moderne que nous donnons à ce mot, mais 'sans dieu', déserté par le dieu qui se sépare et se détourne de lui, et le laisse ainsi dans la solitude de sa conscience d'être voué à une mort lente et qui tarde à venir."

Françoise Dastur sanoo näin Oidipuksesta pienessä kirjassan La mort, Essai sur la finitude. Dastur kävi juuri Suomessa, ja hänen tekstiensä lisäksi muutama asia minkä hän eilen sanoi, vaikuttaa siihen mitä nyt kirjoitan.

Oidipus oli saanut kuulla ennustuksen, hänen kohtalonsa oli paljastettu hänelle etukäteen. Hän teki kaiken mitä voi kumotakseen kohtalon, mutta hänen pyristelynsä johti hänet juuri niihin tekoihin, mitä hän koetti välttää. Tietämättään hän tappoi isänsä, jota ei tuntenut, ja tietämättään nai leskeksi jääneen äitinsä, jota ei voinut muistaa.
Schellingille Oidipus on traaginen hahmo puhtaimmillaan, sillä vaikka hän ei mitenkään voinut tietää mitä hän teki, hän otti vastuun tekemästään. Hän tahtoi asettua kohtalon yläpuolelle, hän pyrki kohti jumalia, jotka kuitenkin käänsivät hänelle selkänsä ja paljastivat näin Oidipuksen aseman auttamatta kohtaloonsa sidottuna. Oidipus oli tahtonut tietää kuka oli tehnyt rikoksen, jonka vuoksi hänen hallitsemaansa Thebaa piinasi rutto. Kun hän lopulta sai tietää olevansa itse syyllinen, hän otti itse määräämänsä rangaistuksen vastaan, puhkaisi silmänsä ja lähti maanpakoon, odottamaan viipyvää kuolemaa pimeäksi muuttuneessa maailmassa.
Tämä on traagista puhtaimmillaan siksi, että ottamalla vastuun siitä pahasta, mitä oli tehnyt vaikkei tiennyt tekevänsä pahoin, Oidipus julisti ihmisen kaikesta huolimatta olevan vapaa. Vaikka Oidipuksen teot olivat kohtalon säätämiä eikä hän voinut estää niitä, hän katsoi tehneensä ne itse. Hän antoi kohtalon johtaa hänet noihin tekoihin, joten hänen oli niistä vastattava. Tämä on ihmisen vapauden julistus, sillä ainoastaanhan sellaisesta, jonka on vapaasti tehnyt, voi olla vastuussa. Oidipus kieltäytyi myöntämästä itseään kohtalon orjaksi. Samalla hän sekä saavutti täyden vapauden, että menetti sen, muuttui sokeaksi jumalten hylkäämäksi maanpakolaiseksi.

Tämä Schellingin käsitys inhimillisen vapauden traagisista piirteistä liittyy muutamiin viime aikoina ajatuksissani pyörittelemiini mietteisiin tekijänoikeuksista ja toisaalta -velvollisuuksista omien piirteiden ja ajatusten suhteen. Schellingin käsitys Oidipuksen ratkaisusta osui hyvin yksiin näiden mietteitteni kanssa, vaikken ollutkaan sitä aiemmin tuossa muodossa kuullut. Tämä sopii hyvin esimerkiksi jonka kautta selittää ajatus tekijänoikeuksista luopumisesta mutta tekijänvelvollisuuksien säilyttämisestä itsellään.

Olin koettanut tarkentaa itselleni miksei mielestäni se, että ihminen kuuluu väistämättä johonkin kulttuuriin ja määrittyy paljolti tuon kulttuurin kautta, merkitse ihmisen vapauden menettämistä. Kirjoitin 16.4. Hegelin ja Snellmanin käsityksestä vapaudesta jonain, jota ihminen oppii ajattelemaan vasta kun on hahmottanut itsensä tavalla tai toisella määrättynä. Ihmisen vapaus olisi tällöin niiden tapojen, lakien yms. joita noudatetaan, muuttamista jos ne koetaan vääriksi. Vasta opittuaan mitä määrääminen ja määrittyminen on, ihminen voi alkaa määrätä itsestään ja määrittää itseään.

Äärimmäinen individualisti, joka tahtoo kiistää tapojen vaikutuksen itseensä ja uskoo irrottautuvansa kaikista siteistä, joutuu huomaamaan saman minkä Oidipus: hänet on kuvattu ennen häntä. Se äärimmäisen individualistin hahmo, jota on tullut toistettua tai pidettyä yllä, kuuluu länsimaisen kulttuurimmme tärkeiden yksilötyyppien joukkoon. Hän on figuuri, jota toisintamalla länsimainen ihminen on jo ainakin muutaman sadan vuoden ajan voinut ilmaista riippumattomuuttaan.
Äärimmäisellä individualistilla, jota tässä karrikoin melko tavalla, on usein tarve painottaa, että hänen ajatuksensa ovat hänen omiaan. Kuitenkin hän törmää kerta toisensa jälkeen siihen, että toiset ovat sanoneet samat asiat ennen häntä. Minäkin jouduin toteamaan, että en vain tiennyt esimerkiksi Scellingin sanoneen sen, mitä tässä olen sanomassa. Eikä minulla voi olla mitään keinoa todistaa, että oma ajatukseni olisi syntynyt jotenkin vaikkapa Scellingistä täysin riippumatta. Itse asiassa arvelen, ettei näin suinkaan ole. Pohdin inhimillisen vapauden kysymyksiä tietyillä tavoin ja tiettyjä asioita painottaen tai olettaen, ja pääddyn ajattelemaan tietyllä tavalla, koska kuulun tiettyyn kulttuuriin, jossa ajatellut asiat näkyvät ja tuntuvat kulttuurissa jatkuvasti monin tavoin, ja vaikuttavat minuun.

Minulla ei ole tekijänoikeuksia tapoihini, ne ovat oppimisen ja muokkaamisen ja hyväksytyksitulemisen tarpeen ja annettujen sääntöjen ja vaikka minkä tiukasti yhteenkietoutunutta tulosta, jatkuvasti muuttuvina. Minulla ei ole tekijänoikeuksia edes ajatuksiini, sillä en tiedä mistä ne milloinkin tulevat, en voi taata ettenkö olisi jotain itse keksimäkseni luulemaani oppinutkin jotain kiertotietä luokseni kantautuneesta aiemmin sanotusta.
Tavallaan tämä tarjoaa mahdollisuuden itseni oikeuttamiseen sellaisena kuin olen, koska en kuitenkaan määrää siitä millainen olen. Minua ei siis siitä voi syyttää. Ajatus on sama kuin heillä, jotka katsovat, että ihminen auttamatta seuraa viettejään eikä ole vastuussa siitä, että välillä tämä johtaa tekoihin, jotka vaikuttavat epäoikeudenmukaisilta.

En kuitenkaan kiistä vastuutani tavoistani, teoistani tai ajatuksistani. En, vaikka suuri osa niistä on väistämättä jäänyt minulta ajattelematta; vaikka toistan oppimaani kritiikittä. Otan itselleni vastuun siitä, että olen jättänyt itsekritiikin puolitiehen, silloin kun niin on käynyt. Otan vastuun tästä ajatuksesta, siinä määrin se on minun, tai minulla nyt. Se ei ole minun keksimäni, itse asiassa en ole kuin aika vähäisessä määrin kiinnostunut siitä kenen keksimä se on. Toisin kuin kohtaloon alistuminen, tämä ajatus tarjoaa minulle jatkuvan muutoksen mahdollisuuden. Se ei poista sitä, että ympäristöni määrittää minua, mutta se antaa tilaa tämän määrittämisen muuttamiselle silloin kun niin tahdon.

Tunnisteet: