28.2.04

Vastuu opetuslapsesta

"Ystävä on se, jonka vaikenemisen kuulee ja jonka puhe on siksi jonkun puhetta. Ystävyys on puheen mahdollisuusehto, sillä se 'motivoi' puheen: se on mahdollisuus kuulla ystävää ja puhua hänelle, mahdollisuus avautua toinen toisilleen, alkuperäinen toisen halu sekä ilo ja suru toisen tähden. Heidegger ei ymmärtänyt tätä kun hän teki Hölderlinin säkeestä 'me olemme dialogi' säkeen 'ja voimme kuulla toisiamme' mahdollisuusehdon alistaen näin filosofien diskurssin totuuden monologille. Lacoue-Labatrthe ja Nancy eivät 'ole yksi dialogi' eivätkä he toista loppumatta samaa totuuden sanaa. Heidän ajattelullaan on eri aiheet, sillä heidän kokemuksensa ovat perustavanlaatuisesti erilaisia - ja juuri siksi he voivat kuulla toinen toisiaan tai antaa hiljaisuuden vallita keskellään. Filosofi on äärellinen olento, joka voi antautua kokonaan totuuden äärettömyydelle. Sen sijaan hän ei voi koskaan anatautua kokonaan toiselle filosofille, sillä filosofi avautuu toiselle vain sana sanalta, loputtomasti lähestyen ja samalla loputtomasti paeten."

Omaa totuuttaan rakastava filosofi ei voi antautua toiselle filosofille, jonka totuus on toinen, myöntämättä omaa rakkauttaan tyhjäksi haaveeksi. Ystäväfilosofin filosofia asettaa filosofin oman filosofian kyseenalaiseksi, eli samalla asettaa kyseenalaiseksi filosofin filosofiuden. Toisaalta kuitenkin filosofian, erotettuna erakon viisaudesta, katsotaan kuuluvan yhteisöön. Ystävyys motivoi puheen. Vaan kuitenkin:

"Totuuden rakastaja opettaa mielellään oppilaitaan ja rakastajiaan, mutta hänen on mahdotonta hyväksyä toisia totuuden rakastajia. Toinen filosofi, se, joka rakastaa oman luontonsa mukaisesti toista totuutta, toisenlaista totuutta tai joka rakastaa totuutta toisella lailla, on hänen silmissään pelkkä sofisti."

Luin Susanna Lindbergin kirjaa Filosofien ystävyys. Filosofin "rakastajiksi" Lindberg kutsuu niitä, jotka rakastavat filosofia siksi, että hän on viisain, siksi, että hän on mestari, joka on päässyt lähimmäs yhteistä totuutta. Mestarinsa eriyisasemaan asettavat rakastajat eivät kuitenkaan ole mestarin ystäviä mikäli ystävyys käsitetään tasa-arvoiseksi suhteeksi. Ystävä on toinen toisena, ei se joka pyrkii olemaan mestarinsa kaltainen. Vielä vähemmän filosofin ystäviä ovat hänen opetuslapsensa, jotka olettavat saavansa viisauden opettajaltaan, eivät löytävänsä sitä itse.
Opetuslapsi, kuten minä opetuslapsen ajatuksen ymmärrän, ei (vielä?) etsi totuutta vaan uskoo että totta on se, mitä opettaja hänelle kertoo. Filosofin rakastajalle filosofin sanat näyttäytyvät tai paljastuvat tosina, ja siksi hän rakastaa filosofia. Opetuslapselle filosofi on se, joka tuntee totuuden, ja siksi hänen sanansa ovat viisaita.

Opettaako filosofi mielellään opetuslapsiaan? Vai ajatteleeko hän Nietzschen tapaan, että paras palkinto, minkä opetuslapsi voi opettajalleen antaa, on opettajan totuuden kiistäminen? Toivooko filosofi opetuslapsia vai toivooko hän, että opetuslapsista tulisi filosofeja?

Jäin miettimään voiko ihmisen ajatella olevan vastuussa siitä, että toinen tekee hänestä mestarinsa tai opettajansa. Opetuslapsi luopuu totuuden etsimisen ankaruudesta ja asettuu lepäämään opettajansa ilmoittaman totuuden varaan. Jos opettaja on nähnyt tarpeelliseksi etsiä itse oman totuutensa, voiko hän pitää opetuslapsensa valintaa ja tekoa hyvänä? Toisaalta halun kiistää pitäisi lähteä opetuslapsesta, ei opettajasta, muutenhan opetuslapsi kiistää opettajansa ajatukset tämän totuuteen nojaten, opettajan vuoksi, ei oman totuutensa. Ei siis kiistä vaan on kiistävinään. Opettaja ei voi saada opetuslasta päätymään pois opetuslapsen asemasta.

Tunnisteet: ,

1 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

νοστιμο
herkullista

24.2.07  

Lähetä kommentti

<< Home